Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus
kaupasta ja elinkeinoista Suomen Suuriruhtinanmaassa.
Annettu Helsingissä, 24 p:nä Helmikuuta 1868.
Me Aleksander Toinen jne., teemme tiettäväksi: Suomenmaan Säätyjen alamaisesta kehoituksesta tahdomme Me, kaupasta ja elinkeinoista Suomen Suuriruhtinaanmaassa, armossa säätää ja määrätä seuraavalla tavalla:
1. Luku.
Oikeudesta harjoittaa kauppaa, vapriikiliikettä ja hantvärkkiä.
1 §. Jokainen hyvämaineinen Suomen kansalainen, mies tahi vaimoihminen, joka itse hallitsee itseänsä ja tavaraansa, olkoon oikeutettu niillä ehdoilla ja siinä järjestyksessä, kuin tämä asetus sisältää, asettaumaan kaupunkiin tahi maalle sekä harjoittamaan sitä kauppa-, vapriiki- tahi hantvärkki- elinkeinoa, jonka hän hyväksi näkee, kuin myös varustamaan laivoja sekä kotimaista että ulkomaista merenkulkua varten. Sama oikeus olkoon myös laillisesti naidulla vaimolla, jos mies siihen suostuu ja vaimon sitoumuksista vastaa. Siitä oikeudesta, jonka pahamaineinen ihminen voipi saada hantvärkin harjoittamiseen, säädetään 19 §:ssä.
2 §. Yhteisten varain ylöskantomies tahi hoitaja, viskaali ja muu yleinen päällekantaja sekä tulliviraston tahi poliisilaitoksen virkamies ja palvelija, kuin myös näiden miesten vaimot, älkööt harjoittako 1 §:ssä mainittuja elinkeinoja.
3 §. Sen, joka hakee oikeutta kaupanpitoon, tulee osata kirjoituksessa käyttää äitinkieltänsä sekä lukua laskea ja pitää kaupanpitokirjaa. Oikeuden saamiseksi hantvärkin harjoittamiseen kaupungissa tahi puolta peninkulmaa likempänä kaupunkia, vaaditaan myöskin äitinkielen kirjoittamisen taitoa sekä luvunlaskun alkeiden osaamista, kuin myös todistus taitavuudesta elinkeinossa; mutta hantvärkkäreiltä maalla puolen peninkulman päässä tahi kauempana kaupungista älkööt toistaiseksi vaadittako todistusta muusta opista, kuin saadusta taidosta heidän elinkeinossansa. Kulta- ja hopeaseppäin pitää sen lisäksi, ennen kuin heidän annetaan itsemiehinään elinkeinoansa toimittaa, näyttämän sellainen todistus taitavuudestansa seoitusopissa, kuin erinäisten asetusten kautta on määrätty.
Vapriikinpitäjä älköön olko velvollinen opinnäytettä suorittamaan; mutta vapriikia, jossa virheellisestä menetyksestä valmistuksessa voipi tulla valkean vahinko taikka hengen tahi terveyden vaara, älköön hoitako muu kuin se, jolla on luotettavasti todistettu taito työn johdattamiseen semmoisessa laitoksessa.
4 §. Jokainen mies, joka kaupungissa, tahi maalla peninkulman sisällä kaupungin piiristä, tahtoopi kauppaa pitää, olkoon velvollinen porvarinoikeutta samassa kaupungissa omistamaan. Sama laki olkoon siitä miehestä, joka tahtoo kaupungissa, tahi maalla puolen peninkulman sisällä kaupungin piiristä, palkattujen työntekijäin avulla työpajassa harjoittaa jotakin hantvärkkiä. Vapriikinpitäjä, joka on asettanut laitoksensa kaupungin alalle, kuin myös kaupungissa asuva laivanvarustaja saakoon, jos hän sitä haluaa, siellä porvarinoikeuden, ja olkoon kussakin tapauksessa velvollinen ottamaan osaa kaikkiin kaupungissa suoritettaviin porvarin ulostekoihin. Vaimoihmisen, joka tämän §:n 1 ja 2 kohdassa mainituissa tiloissa harjoittaa kauppaa, hantvärkkiä tahi vapriikiliikettä, tulee myös, vaikka porvarinoikeutta hänelle ei suoda, maksaa porvarin ulostekoja kaupungille.
5 §. Jokaisella kaupungissa hengillekirjoitetulla hyvämaineisella ihmisellä olkoon oikeus siellä yksinänsä taikka vaimonsa ja alaikäisten lastensa avulla omaksi elatukseksensa harjoittaa kaupustusliikettä tahi halvempain vaatteiden ja jalkineiden, pidettyjen vaatekappalten ja kaikenlaisen pienemmän kalun kauppaa, olematta velvollinen hankkimaan itselleen porvarinoikeutta, mutta suorittakoon kaupungille vissin, asianhaaroja myöten sovitetun elinkeinomakson. Raajarikot, kivuloiset ja köyhät, jotka eivät ilman vaikeudetta jaksa tällaista maksoa suorittaa, olkoot kuitenkin siitä vapautetut.
6 §. Maalla pitää kauppiasten, vapriikinpitäjäin ja hantvärkkärien maksaa ne verot ja ulosteot, jotka jo ovat erinäisten asetusten kautta määrätyt taikka vastedes säädetään, sekä kauppiasten sen lisäksi Kruunulle suorittaa kerrassaan määrättävä vuotuinen makso, joka ei saa nousta yli yhdensadan kuudenkymmenen markan vuodessa. Joka maalla harjoittaa pienempää kauppaa, käsityötä tahi hantvärkkiä, 5 §:ssä mainitulla tavalla, älköön siitä olko erinäisen makson alainen.
7 §. Se eroitus, joka tähän asti on ollut tapulikaupunkien ja maakaupunkien oikeuden välillä, ja se oikeuksien erilaisuus, joka on seurannut kauppa-ammattien eri nimityksiä, pitää vastaiseksi lakkaaman.
Se, jolla kaupungissa on porvarinoikeus kaupanpitoon, älköön olko kielletty siellä pitämästä useampia myöntipuotia, jos hän niin tahtoo.
Kauppias maalla älköön elinkeinonsa harjoittamisessa olko muiden sääntöjen alainen, kuin niiden, jotka ovat kaupunkien kauppiasten noudatettavina, paitsi mitä tulee viinien ja väkevien juomain myymiseen, johon edelliset eivät saa ryhtyä.
8 §. Vapriikinpitäjä ja hantvärkkäri saakoon liikkeessänsä käyttää niitä työkaluja ja työtapoja, jotka hän etuisimmiksi katsoo, ja teostensa menekkiä varten siinä paikassa, jossa hän liikettänsä käyttää, pitää avoimia myöntipaikkoja.
Jos elinkeinonharjoittaja taahtoo yksin ajoin käyttää erinäisiä elinkeinoja, tahi muuttaa yhdestä elinkeinosta toiseen, älköön sitä häneltä kiellettäkö, kun hän vaan täyttää ne ehdot, jotka kumpaisenkin suhteen ovat määrätyt. Samoin toimittakoon myös hantvärkkäri, joko itse tahi elinkeinossa taitavan apulaisen kautta, kaikki semmoiset toiseen hantvärkkiin kuuluvat työt, joita tarvitaan hänen teoksiansa saamaan täydellisiksi ja käytettäviksi.
11 §. Se alle, mitä ylempänä on säädetty oikeudesta kaupan ja muun elinkeinon harjoittamiseen, eivät kuulu:
1:ksi vuorilaitokset, sahat, myllyt, joita vedellä tahi höyryllä käytetään;
2:ksi kirjakauppa, kirjapaino, luku- ja lainakirjasto;
3:ksi apteekiliike sekä lääkitysten, myrkkyin ja muiden vaarallisten aineiden kauppa;
4:ksi paloviinan, disleerattujen väkiviinajuomain, ruudin, phosphori-tulitikkujen ja muiden tulenarkain aineitten valmistus ja myönti;
5:ksi ravintola-, konditori-, kapakka- tahi muu semmoinen liike;
josta kaikesta jo on määrätty tahi vastedes erittäisin määrätään.
14 §. Jokaisella Suomen kansalaisella olkoon oikeus, ilman kauppiaan avunteotta, ulkomaan paikoista tilata ja maahan klareerata mitä hän itse ja hänen huonekuntansa kuluttaa. Vapriikinpitäjä ja hantvärkkäri kaupungissa ja maalla saakoon sen lisäksi samalla tavalla ulkomaan paikasta maahan tuoda koneita, työaseita ja muita kaluja elinkeinoansa varten, sekä raaka- ja tekoaineita siinä valmistettaviksi.
4. Luku.
Apulaisista, oppipojista ja muista elinkeinojen työntekijöistä.
29 §. Jos kauppias, vapriikinpitäjä tahi hantvärkkäri tahtoo liikettänsä varten ottaa apulaisen, oppipojan tahi muun työntekijän; tehköön hän siitä kontrahdin, joka tarkoin määrää ehdot ja niiden ohessa palvelusajan, joka älköön olko yli kolmen vuoden. Alaikäisen puolesta tekee edusmies tahi holhoja sellaisen kontrahdin, joka ei saa olla useammaksi vuodeksi, kuin mitä sanottu on, eikä missään tapauksessa mennä sen ajan ylitse, jona alaikäinen tulee täysivaltaiseen ikään. Kahtatoista vuotta nuorempia lapsia älköön muutoin otettako apulaisiksi kaupanteossa taikka työntekijöiksi vapriikissa tahi hantvärkissä, kuin erinäisellä asianomaisella luvalla.
30 §. Apulaisen ja työntekijän ylitse on elinkeinonharjoittajalla laillinen isännyysvalta, jollei muulla tapaa siitä ole sovittu.
31 §. Elinkeinonharjoittaja on velvollinen isällisesti valvomaan, että hänen talossaan ja ruuassaan olevat palvelija-apulaiset ja työntekijät, etenkin alaikäiset, pidetään jumalanpelkoon, säädyllisyyteen ja hyviin tapoihin, että he saavat terveellisen asunnon ja sopivan ja riittävän ravinnon, sekä tarpeellista opetusta, ja ahkerasti käyvät sunnuntaikoulussa, missä semmoista on, tahi muussa elinkeinoja varten määrätyssä oppilaituksessa.
Elinkeinonharjoittajan tulee myös työntekijäinsä työssäpitämisen suhteen tarpeenmukaisesti katsoa heidän terveyteensä ja työvointiinsa; ja älköön kahdeksaatoista vuotta nuorempia käytettäkö vapriiki- tahi elinkeinotöissä yön aikana muutoin, kuin erinäisellä asianomaisella luvalla.
Apulaisella, jota isäntänsä pitää muussa kuin elinkeinoon kuuluvassa työssä, olkoon oikeus erota palveluksestansa. Sama laki olkoon, jos isäntä ei suojele oppipoikaa pahasta pitelemisestä työpajaan otettujen kisällien ja muiden työntekijäin puolelta.
Kahtatoista vuotta nuorempia lapsia älköön työssä pidettäkö kauemmin, kuin kuusi tuntia päivässä.
32 §. Kauppapalvelija, sekä vapriikin ja hantvärkin työntekijä, olkoon velvollinen elinkeinonharjoittajalle osoittamaan hänelle tulevaa kunniaa sekä noudattamaan hänen käskyjänsä niiden askareiden suhteen, jotka elinkeinon toimittamiseen kuuluvat, kuin myös muutoinkin ahkeruudella ja tarkkuudella täyttämään tehtävänsä, niin ettei hänen laiminlyömisensä tahi huolimattomuutensa kautta elinkeinonharjoittajan omaisuus hävene.
Elinkeinonharjoittajain ja heidän apulaistensa tahi työntekijäinsä keskinäisen välin suhteen olkoon yleinen laki muutoin voimassa ja, milloin ei tehdyn sovinnon kautta toisin ole määrätty, se, mitä Palkkaussääntö siihen sopivissa osissa säätää.
33 §. Jos vapriiki- tahi hantvärkkielinkeinossa oleva työntekijä tahtoo, taitavuuden ja hyvän käytöksen todistukseksi, saada kisällikirjan; ilmoittakoon itsensä sitä varten asianomaiselle yhdistykselle. Jos hän hyvällä edistyksellä on läpikäynyt sunnuntaikoulun tahi muun elinkeinoja varten aivotun oppilaitoksen, taikka muulla tapaa on hankkinut tyydyttävän taidon niissä oppiaineissa, joita sellaisissa kouluissa esitellään, ja todistaa viettäneensä siveätä ja säädyllistä elämää sekä tehdyllä näytteellä osoittaa saavuttamansa osaavaisuuden elinkeinossa; annettakoon hänelle semmoinen kirja.
Kisälli, joka vähintäänkin kaksi vuotta on tehnyt työtä elinkeinossaan ja siinä tullut erinomaisemmin taitavaksi, mahtakoon, jos hän jo on täysivaltaisessa ijässä ja asianomaisen yhdistyksen vaarinpidon alla tekee mestarinnäytteen, saada mestarin nimen ja kirjan.