Ruokavalio
Väestön ruokavalio tietenkin vaihteli sen mukaan, missä päin maata asuttiin. Aivan pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta vilja eri muodoissaan oli ihmisille ylivoimaisesti tärkein ravinnonlähde. Viljan määrän tarve aikuista henkilöä kohti oli noin kaksi tynnyriä ja lasta kohti noin yksi tynnyri vuodessa. Eri viljalajeista ruis oli vielä tuolloin selvästi tärkein.
Amerikkalaisen tutkijan John Lefgrenin arvion mukaan ruis yksinään muodosti 40 % ruokavaliosta. Toinen tärkeä leipävilja oli ohra. Lisäksi Etelä-Suomessa käytettiin myös vehnää ja osissa Itä-Suomea kauraa, jota muualla maassa pidettiin yleensä eläinten rehuna.
Vilja oli siis tärkein ravinnonlähde, mutta ruokavalio ei toki ollut aivan näin yksipuolinen. Koko maassa käytettiin viljan lisäksi ihmisravintona naurista, perunaa, hernettä, papua, kaalia ja lanttua. Peruna oli yleistynyt jo 1800-luvulla. Sitä käytettiin tavallisesti keitettynä lisäkeruokana tai keittojen seassa. Jo 1600-luvulta lähtien talonpojat olivat nauttineet kolme lämmintä ateriaa päivässä: aamuisen puuron, päivällä vaikkapa keittoa ja illalla 1800-luvulla perunoita erilaisten höysteiden kanssa. Suolakala oli säilyvyytensä takia ravintona muuallakin kuin rannikolla. Sitä nautittiin usein tumman leivän ja perunoitten kanssa. Rannikoilla ja jokien varsilla kala oli tietenkin paljon tärkeämpi ravinnonlähde kuin sisämaassa. Paistettu liha oli juhlaruokaa. Normaalisti liha suolattiin tai siitä tehtiin makkaraa. Maitoa käytettiin kansanomaisessa ruokataloudessa ainoastaan juuston ja voin tekemiseen. Vain pikkulapset joivat sitä. Vasta 1900-luvulla aikuiset alkoivat käyttää maitoa jokapäiväisenä ruokajuomana. Yleensä arkiruokavalio käsitti viljasta valmistettua puuroa ja leipää, suolakaloja, perunoita sekä juomana piimää tai kaljaa. Näin syötiin, mikäli ravintoa oli kylliksi tarjolla. Ruoan riittävyys oli kuitenkin hyvin erilaista maan eri osissa; mm. Keski- ja Pohjois-Suomessa sekä erityisesti Kainuun nälkämailla jouduttiin säännönmukaisesti turvautumaan hätäravintoon.
1800-luvun ihminen ei pohtinut hiilihydraattien ja hivenaineiden määriä, vaan lähinnä sitä, tuliko hän ateriasta kylläiseksi. Jälkeenpäin on kuitenkin mahdollista pohtia ruokavalion laadullista riittävyyttä. Pääosa energiaa tuli viljatuotteista; 1800-luvulla mahdollisesti jopa kaksi kolmasosaa energiasta saatiin erilaisista viljatuotteista. Myös peruna ja sianliha olivat tärkeitä energian lähteitä, sillä molemmat olivat hyvin ravintopitoisia. 1900-luvun alussa perunan osuus kokonaisenergiasta oli noin 10 %. Hiilihydraatteja saatiin viljasta ja kasviksista, joita olivat mm. kuivatut herneet ja pavut sekä peruna. Sokeria käytettiin hyvin vähän 1800-luvulla ja vielä vuosisadan vaihteessa sen osuus kokonaisenergiasta oli vain 4 %. Nykyisin sen osuus on noin 12 %.
Koska voi oli kauppatavaraa, sitä ei hennottu itse paljoakaan syödä. Rasvojen lähteenä oli lähinnä sianliha, eikä se riittänyt tyydyttämään elimistön rasvantarvetta. Valkuaisaineita saatiin maidosta, piimästä, kalasta, lihasta ja kananmunistakin. Lisäksi kasvisvalkuaisia saatiin viljasta, kuivatuista herneistä ja pavuista. Normaalivuosina ruoka sisälsi riittävästi valkuaisaineita. Kivennäisaineita saatiin riittävästi lukuunottamatta kalsiumia ja jodia. Monista vitamiineista, etenkin A-, C- ja D-vitamiineista, näyttää olleen vajausta; sen sijaan B-vitamiinia saatiin riittävästi viljasta.
Ruokavalio tyydytti ravinnontarpeen melko hyvin silloin, kun ruokaa oli riittävästi. Useimpien ihmisten ruokavalio oli nykyistenkin mittapuiden mukaan melko terveellinen. Ravinnonpuutteen tai yksipuolisen ravinnon seurauksena saattoi kuitenkin esiintyä erilaisia tauteja. Riisitauti johtui D-vitamiinin puutteesta, joka saattoi johtua sekä väärästä ruokavaliosta että auringonvalon puutteesta. Aurinkohan on tärkeimpiä D-vitamiinin lähteitä. Niinpä riisitautia esiintyi joissakin osissa maata jatkuvasti eikä se välttämättä liittynyt ruokavalioon. Varsinaisia puutteellisesta ruokavaliosta johtuneita tauteja olivat struuma (jodin puute), keripukki (C-vitamiinin puute) ja hämäräsokeus (A-vitamiinin puute), mutta ylimalkaan ravinnonvajauksesta johtuneet sairaudet olivat normaalivuosina harvinaisia. Ongelmia syntyi erityisesti silloin, kun tärkeimmästä ravinnonlähteestä eli viljasta syntyi vajausta.
Kotimaiset sadot
Nälänhätä tarkoittaa tilannetta, jossa merkittävä osa väestöstä kärsii ravinnonpuutetta. Suomen kohdalla ongelmia syntyi erityisesti silloin, kun tärkeimmän leipäviljan eli rukiin sato epäonnistui.
Myyntiin tulleen viljan määrä riippui ensisijaisesti kotimaisen viljan tarjonnasta. Koko maan tasolla kotimaisen viljan tarjontaan vaikuttivat, paitsi satojen onnistuminen, myös kulkuyhteydet hyvien satojen alueilta katoalueille ja rannikoilta sisämaahan. Suomessa ei ollut maan laajuuden ja huonojen kulkuyhteyksien takia koko maan käsittäviä toimivia viljamarkkinoita. Siksi koko maan keskimäärät eivät kerro paljoakaan todellisesta viljatilanteesta. Jonkinlaisena keskilukuna voidaan pitää Soinisen arvioita: Suomi oli menettänyt viljan omavaraisuuden 1830-luvulla, ja 1850-luvulla leipäviljasta tuotiin keskimäärin 7 %. Tilanne paheni selvästi 1860-luvulla sekä väestönkasvun että erityisesti jatkuvien katojen johdosta. Tuontiviljan osuus 1860-luvulla oli 17,5 % leipäviljan kokonaismäärästä.
Koko 1860-luvun ajan sadot olivat olleet huononpuoleisia tai sitten oli tullut täydellinen kato. Paikallisesti tosin saatiin välillä hyviäkin tuloksia. Vuonna 1862 satotulos oli lähes normaali eteläisissä lääneissä, mutta huono erityisesti Pohjois-Suomessa. Vuoden 1865 sato oli kehno erityisesti Itä-Suomessa. Katovuonna 1867 sadot jäivät huonoiksi lähes koko maassa. Kaikkein surkein tilanne oli Oulun läänissä, missä ei ollut saatu vuodesta 1862 lähtien yhtään todella hyvää satoa. Katovuosina toimeentulo riippui tuonnista.
Kotimaiset varastot
Kun sato epäonnistui syksyllä 1867, väestön täytyi turvautua joko viljan varastoihin tai viljan tuontiin. Viljavarastot jakautuivat lääninmakasiineihin eli kruununmakasiineihin, pitäjänmakasiineihin sekä talollisten ja kartanoitten omiin varastoihin. Jälkimmäisistä on mahdoton saada numerotietoja, mutta pitäjänmakasiinien kehitys kuvastanee epäsuorasti myös talonpoikien varastojen kehitystä. Lääninmakasiinit perustettiin jo Ruotsin vallan aikana sotaväen viljanhuollon tarpeisiin. Niissä säilytettiin veroina kerättyä viljaa, jota käytettiin sotaväen ruokkimiseen. Lisäksi valtio osti hyvinä vuosina hintojen laskiessa kotimaista viljaa varastoihinsa ja antoi nälkävuosina lainoja ja avustuksia varastojen mukaan. 1860-luvun huonot sadot vaikuttivat lääninmakasiinien viljamääriin. Ensimmäisen kerran varastojen määrät hupenivat vuoden 1863 alussa eli ensimmäisen katovuoden jälkeen. Sen jälkeen varastot alkoivat kohentua eikä vuoden 1865 katokaan tyhjentänyt niitä täysin. Kuitenkin vielä 1867 alussa varastot olivat selvästi pienemmät kuin ennen vuotta 1863. Pahin katovuosi 1867 tyhjensi lääninmakasiinit lähes kokonaan, niin ettei kevääksi 1868 säilynyt paljoakaan varastoja nälkäänäkevälle väestölle.
Pitäjänmakasiineja eli lainajyvästöjä alettiin perustaa maahamme jo 1700-luvulla, koska suuret keskusvarastot olivat hankalia huonojen liikenneyhteyksien takia. Tavoitteena oli siis kadon sattuessa turvata leipäviljan ja siemenviljan paikallinen riittävyys. Pitäjänmakasiineissa säilytettiin kuitenkin etupäässä siemenviljaa. Hätäapuviljaa niissä oli liian vähän. Niinpä vuonna 1857 annettiin uusi asetus pitäjänmakasiinien hoidosta. Jyvästöt jaettiin kahteen osaan, joista toinen toimi hätäapujyvästönä, toinen siemenjyvästönä. Myös vuosina 1864 ja 1865 jouduttiin antamaan määräyksiä jyvästöjen hoidosta.
Pitäjänmakasiinien merkitys nälänhädän torjunnassa oli vähäinen. Esimerkiksi Kesälahden, Kiteen ja Liperin pitäjissä varastoista ei riittänyt 1866--68 viljaa edes osakkaille, koska varastot olivat tyhjentyneet edellisten katojen aikana. Sama tilanne on nähtävissä myös läänien tasolla. Erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomessa lainojen osuus viljavarannoista kasvoi suureksi jo ennen varsinaisia nälkävuosia. Niinpä syksyllä 1867 ei varastoissa ollutkaan mitään, mistä ammentaa pahan päivän satuttua.
Kotimaisen viljan vajaus vuonna 1867 oli 1,8 miljoonaa tynnyriä, kun se edellisenä normaalina satovuonna 1861 oli ollut 490.000 tynnyriä. Vajaus vaihteli lääneittäin. Suurin vajaus oli Oulun läänissä, missä sadot olivat olleet huonoimmat ja varastot tyhjentyneet jo aikaisempien katojen vaurioihin.
Viljan tuonti 1860-luvulla
Normaalivuosina viljaa toivat ulkomailta lähinnä kauppahuoneet sekä jotkut yksityishenkilöt ja yritykset omiin tarpeisiinsa. Nälkävuosina lisäksi senaatin omat asiamiehet järjestivät viljantuontia Pietarista, ja mm. Tampereen Finlaysonin työntekijöille tuotiin erikseen viljaa. Kaikkiaan kauppahuoneet säilyivät kuitenkin suurimpina tuojina. Kauppahuoneet toivat viljaa sekä omaan laskuunsa että valtion lainoituksella.
Viljavajausta voidaan arvioida tuodun ja viedyn viljan erotuksen perusteella. Viennin muutokset kuvastavat katovuosina kotimaisen viljan jakelumahdollisuuksia ylituotantoalueilta katoalueille. Siksi ei ole niinkään yllättävää, että sekä jauhojen että viljan vienti kasvoi katovuonna 1867; vielä ei näet ollut kehittynyt kunnollisia jakelureittejä rannikoilta sisämaahan ja etelästä pohjoiseen. Viennin kasvu kuvastaa myös yleistä rahanpuutetta. Vienti oli tosin niin vähäistä, ettei sen muutoksilla olisi paljoa pystytty helpottamaan kotimaisen viljan vajausta.
Olennaisempaa nälänhädän torjunnassa olisi ollut tuonnin lisäys. Vuonna 1867 tuonti lisääntyikin jonkin verran verrattuna aikaisempiin vuosiin, mutta ei riittävästi. Jauhojen tuonti jäi jopa vähäisemmäksi kuin esimerkiksi vuosina 1865 ja 1866. Niinpä syksyllä 1867 maassa vallitsi ankara viljanpuute.
Viljan tarve vuodessa henkeä kohti oli kolme hehtolitraa eli vajaat kaksi tynnyriä. Tämä tarve ei täyttynyt minään vuonna 1860-luvun alkupuolella ja jäi jopa 170 litraan vuonna 1867. Seuraavina vuosina leipäviljaa oli riittävästi, ja syöjiäkin vähemmän.
Talvella 1868 viljaa olisi riittänyt kaikille vaikka se olisi jaettu tasan. Niinpä täytyi yrittää keksiä keinoja korvata syntynyt vajaus jollakin muulla ravinnolla.
Ravinnonvajaus eri sosiaaliryhmissä
Huonojen viljasatojen takia vaikeutui myös muun ravinnon saanti, sillä jos talolliset olivat ostaneet joitain ravintoaineita viljaa myymällä, ei heillä katojen sattuessa ollut millä ostaa. Lisäksi karja kärsi huonojen satojen seurauksista. Tosin ilmeisesti karja selvisi vuosista 1866--68 paremmin kuin ihmiset. Tämä on selitettävissä sillä, että heinäsato ei ollut kovin huono ja karjaa että oli enimmäkseen suurissa taloissa, jotka selvisivät keskimääräistä paremmin. Kuitenkin eläimiä jouduttiin paljon teurastamaan ruoaksi, ja karjarutto verotti ankarasti lehmäkantaa vuonna 1868.
Talven tultua marraskuussa 1867 ei ravinnon hankkimiseksi maahan ollut enää paljoa tehtävissä. Purjehduskauden loputtua ei enää ollut mahdollista saada ulkomaista viljaa, paitsi maitse hevosella Pietarista. Myös hätäravinnon kerääminen vaikeutui lumentulon jälkeen. Jo marraskuussa oli ilmeistä, ettei ravintoa tulisi riittämään kaikille, ja kysymyksenä oli enää se, miten ravintovarat jaettaisiin, ketkä selviytyisivät tulevasta talvesta ja ketkä menehtyisivät.
Oululaisen kauppahuoneen tilikirjatietojen perusteella
asiakkaat voidaan jakaa kolmeen ryhmään: alimmat sosiaaliluokat, keskiluokka ja varakkaat. Alimpiin sosiaaliluokkiin kuuluvat kaupungin ja maaseudun työläiset olivat aikaisempina vuosina ostaneet lähinnä peruselintarvikkeita. Nälkätalvena he melkein tyystin putosivat pois asiakasluetteloista, sillä viljanhinnan nousun jälkeen heillä ei ollut varaa edes perustarpeisiin. Osa köyhimmistä asiakkaista onnistui vielä ostamaan viljaa, mutta he joutuivat lopettamaan muiden tuotteiden ostot lähes kokonaan.
Keskiluokkaa kuului sekä virkamiehiä, käsityöläisiä ja köyhempää säätyläistöä. Ennen nälkävuosia keskiluokan kuluttajille oli ominaista ostosten jakautuminen toisaalta peruselintarvikkeisiin, toisaalta erilaisiin ylellisyystuotteisiin kuten tuontialkoholiin, kahviin, sokeriin ja ulkomaisiin kankaisiin. Nälkävuodet merkitsivät tällekin ryhmälle kulutuksen muutosta. Viljan hintojen nousun takia jäi vähemmän tuloja käytettäväksi ylellisyystuotteisiin, ja kulutus keskittyikin siksi juuri viljaan. Nälkävuosien jälkeen keskiluokka palasi aikaisempaan kulutusmalliinsa.
Kaikkein rikkaimmalle ryhmälle nälkävuodet eivät aiheuttaneet elämäntapoihin muutostarvetta. Varakkaimmat ostivat kauppahuoneelta lähinnä ylellisyystarvikkeita ja viljansa ilmeisesti jostakin muualta, jos eivät itse omistaneet maata. Ilmeisesti viljanhintojen nousu ei vaikuttanut merkittävästi rikkaan väestön käytettävissä olevien varojen määrään, sillä ylellisyyskulutus säilyi ja joissakin tapauksissa jopa lisääntyi nälkävuosien aikana. Mahdollisesti varakkaat henkilöt harjoittivat nälkävuosina hyväntekeväisyyttä, mutta eivät ilmeisesti ainakaan niin paljon, että heidän oma hyvinvointinsa olisi kärsinyt.
Viljanhintojen nousun vaikutusta eri sosiaaliryhmien elintasoon voidaan kuvata yksinkertaisella laskuesimerkillä. Aikuisen ihmisen viljan tarve oli kaksi tynnyriä viljaa vuodessa. Kun viljatynnyrin hinta esimerkiksi Oulun läänissä nousi vajaasta 30 mk:sta korkeimmillaan 47 mk:aan, nousu oli siis tynnyriä kohden 15--20 mk eli merkitsi yhdelle aikuiselle 30--40 mk:n lisämaksua vuodessa. Maatyöläisen päiväpalkka oli tuolloin markan verran päivässä, eikä työtä toki riittänyt läheskään ympäri vuoden. Niinpä näillä tuloilla jo yhden henkilön oli vaikea turvata viljansaantiaan. Kun maatyöläisen piti vielä palkallaan ostaa viljaa perheelleen, tulot eivät kerta kaikkiaan riittäneet.
Ylempien sosiaaliryhmien kulutukseen viljanhintojen nousu ei juuri vaikuttanut.
Kainuun ervatalonpoikien kulutukseen vaikutti paitsi viljan hintojen nousu, myös tervan hintojen lasku 1860-luvulla. Kun yhden ruistynnyrin ostamiseen tarvittiin vuonna 1861 noin 1,2 tervatynnyriä, vuonna 1867 niitä tarvittiin jo yli neljä.
Nälkävuodet merkitsivät heille kaksinkertaista ahdinkoa. Heidän ostoksensa suuntautuivat joko kokonaan viljaan tai monessa tapauksessa vähenivät radikaalisti.
Vappu Ikonen