Valtion kanavatyömailla oli väkeä töissä vuoden 1868 keväällä suurimmilla Nerkoon, Ahkionlahden, Taipaleen ja Lempoisten työmailla yhteensä noin 2 000-2 500 henkeä. Mitoiltaan nämä urakat olivat siten vaatimattomampia kuin Riihimäen-Pietarin radanrakennus. Mikään näistäkään hankkeista ei varsinaisesti ollut hätäaputyömaa. Saimaan kanavan valmistuttua osoittautui, että vesireitit olivat Savonlinnasta eteenpäin ahtaita ja huonokulkuisia. Kanavointitöiden aloittamista kiirehtivät maakunnan miehet, ja töiden aloittaminen ajoitettiinkin siten, että ne mahdollisimman paljon auttoivat hätäajan väkeä. Näin saivat alkunsa työmaat, joiden tehtävänä oli perata Onkiveden ja Maaninkajärven välinen virta, rakentaa Ahkionlahden kohdalle puusulku ja Iisalmen pitäjään oli Nerkoontaipaleen niemen lävitse kaivaa sulkukanava. Työntekijöiksi hyväksyttiin vain miehet. Naisia ja lapsia ei kanavatöissä näkynyt. Paikallisesti niiden merkitys työllistäjänä oli suuri, koska ne olivat alkaneet jo ennen pahinta aikaa, vuoden 1868 kevättä.
Kanavankaitsija J.F. Backströmin muistelmista saamme tietoja oloista, joissa työtä nälkävuosina Nerkoon työmaalla tehtiin. Kanavan pituus oli yhteensä 1 554 metriä ja pohjan leveys 7,7 metriä. Pohjan syväykseksi kaivettiin vain 2,08 metriä, joten kovin suuret laivat eivät tässä Nerkoonjärven ja Onkiveden yhdistävässä kanavassa mahtuneet kulkemaan. Työläiset tulivat Pohjanmaalta, Sotkamosta ja Paltamosta, mutta myös aivan kanavatyömaan lähiseurakunnista, Iisalmelta, Lapinlahdelta, Kiuruvedeltä, Pielavedeltä ja Nilsiästä. Yleensä työt oli jaettu siten, että pohjalaiset olivat kirvesmiehinä, savolaiset kaivoivat. Työssä oli talvella 300-400 miestä, kesällä määrä kohosi aina 1500 henkeen. Palkkana saatiin samat 80 penniä kymmenen tunnin työpäivästä. Joilla oli perhe muualla, niiden palkasta vähennettiin 1/3 ja lähetettiin kotiseurakuntaan. Muutoin palkasta saatiin 1/3 suoraan jauhoina, joista kolmasosa oli korviketta, sekulijauhoa. Backströmin mukaan perheellisille yritettiin järjestää ylimääräisiä töitä, jotta he saisivat parempaa palkkaa. Lisätöinä ojitettiin ja tasoitettiin kanavalta Iisalmeen ja Kuopioon vienyttä tietä.
Palkka herätti voimakasta tyytymättömyyttä, koska sen ei katsottu riittävän perheellisille miehille. Kun työmaalle levisi huhu, jonka mukaan rakennusmestari pimitti palkkarahoja, syntyi eräs Suomen ensimmäisiä työlakkoja. Vaadittiin parempia palkkoja. Tilanne kärjistyi siihen pisteeseen, että rakennusmestari haki kiväärinsä ja uhkasi ampua, mikäli työläiset eivät heti palaisi töihinsä. Osa palasikin heti, osa oli halukas jatkamaan lakkoa. Tilanne laukesi vasta sitten, kun työmaan johto saapui paikalle. Uhkaaminen irtisanomisella oli nälkävuosiaikoina tehokas keino. Se oli tehonnut muualla, ja Nerkoollakin lakko loppui siihen. Työt jatkuivat samalla nälkäpalkalla.
Työläiset asuivat lähiseudun taloissa. Väkeä oli mm. Hiekka- lahden Korholassa, Asolan Tapanilassa ja Antinlahden Kähkölässä, Alatalossa, Hyrylässä ja Könössä. Alueella oli myös neljä turvetupaa, joissa väkeä asui aina ahdinkoon asti. Työntekijöiden perheet asuivat pääosin kylässä, jonka erotti työmaasta kapea kannas. Koska naiset joutuivat veneillään kiertämään pitkän matkan päästäkseen miestensä luo, he kaivoivat kannaksen poikki veneenmentävän kapean kanavan. Tuo vesireitti, jota kutsuttiin "akanojaksi", on yhä edelleen nähtävissä kanavan koillisen suun itäpuolella. Sairastavuus ja kuolleisuus kohosi Nerkoossakin korkeaksi. Muualla huhuttiin, että siellä kuolee väkeä nälkään. Pahimpaan aikaan sairasmaja oli Korholassa, Alatalossa, Könössä ja Hyrylässä. Viimeksi mainitussa useita miehiä teki ruumisarkkuja "aamusta iltamyöhään". Joka päivä tarvittiin 2-3 hevosta kuljettamaan sairaita. Kuolleet kuljetettiin Lapinlahdelle yhteishautaan, jossa heitä on haudattuna "monta pitkää riviä", noin 200 henkeä. Varpaisjärveläinen J. Ryynänen muisteli vuonna 1938, kuinka hän oli kanavatyömaalla kuljettamassa ruumiita. Palkkaa saivat ruumisajurit viisikymmentä penniä hengeltä. Kertoja sanoi vieneensä yhtenä ainoana yönä kaksikymmentä kuollutta. Kanavan aikanaan valmistuttua järjestettiin tilaisuuden kunniaksi juhlat, joihin kaikki saivat osallistua. Tarjolla ei kuitenkaan ollut ruokaa, vaan olutta, jota jaettiin ilmaiseksi.
Taipaleen kanavatyömaalla oli töissä parhaimmillaan nälkätalvena 600 miestä. Työt aloitettiin joulukuussa 1867. Monet odottamattomat asiat tekivät työn vaikeaksi. Talvi oli erittäin kylmä ja lunta oli paksuin kinoksin. Louhittua kiveä ei voitu käyttää kivisulkujen raaka-aineena, vaan muuraus- kivet oli hevospelillä haettava pitkien matkojen takaa. Myös asunto-olot olivat surkeat. Monet miehet joutuivat perheineen asumaan tavallisissa maakuopissa, jotka sulamisvesi kevään tultua täytti. Sairastavuus olikin Taipaleen kanavalla yleistä. kaikkiaan sairashuoneessa hoidettiin 703 henkilöä. Heistä kuoli yhteensä 247. Kuolinsyynä olivat piirilääkäri Hällströmin mukaan "vaihetuskuume" 101 tapauksessa, "ripuli" 97 tapauksessa, "punatauti" 17 tapauksessa, ja 12 kuoli "hermokuumeeseen". Lisäksi kaksikymmentä henkilöä menehtyi "luonnollisista syistä".
Kanavanrakennustyöt muistuttivat paljon rautatietyömaan oloja. Aluksi kaadettiin metsä kanavalinjalta. Seuraavaksi jouduttiin poistamaan 2000 kuutiosyltä lunta eli noin kolme ja puoli tuhatta kuutiometriä. Jäätynyttä maata oli siirrettävä 5000 kuutiosyltä. Sitä varten rakennettiin tilapäinen rautatie. Yllätykseksi pintamaan alta paljastuikin kalliopohja, jota jouduttiin räjäyttämällä louhimaan 250 kuutiosyltä. Onneksi kivitöissä oli jo tuohon aikaan käytettävissä teräsporia ja ruutia. Sata vuotta aikaisemmin sama työ olisi pitänyt tehdä jäädyttämällä. Syyskuun 16. päivänä 1871 kanava avattiin juhlallisesti, kun kuopiolainen höyrylaiva "Rauha" toi kutsuvieraat Kuopiosta. Juhlaan tuli myös aivan uusi höyrylaiva "Saima". Koko Savon liikenneyhteydet paranivat olennaisesti Taipaleen kanavan tultua valmiiksi.
Antti Häkkinen