Köyhäinhoidon vanhan ruotujärjestelmän mukaan pitäjien vähävaraisten elatus olisi kuulunut erityisille ruotupiireille, joissa köyhät olisivat viettäneet määräajan kunkin talon hoivissa ja siirtyneet sitten seuraavaan. Nälkävuosina järjestelmä ei kyennyt toimimaan kyllin tehokkaasti, koska avuntarvitsijoiden määrä kasvoi liian suureksi. Hätäapu- töistä ei saatu apua kaikille, eikä sairaimpia voinut ulkotyöhön lähettääkään. Siksi otettiin käyttöön työhuone- järjestelmä: vähävaraiset koottiin yhteen tai useampaan rakennukseen ja heille järjestettiin kevyttä työtä, jonka palkaksi annettiin ruokaa. Lapsille oli omia lastenkoteja ja sairaille sairashuoneita.
Kuten työhuoneiden säännöistä voi lukea joutilaisuus, laiskuus, kerjäläisyys, köyhyys ja työttömyys olivat saman asian eri puolia. Niiden aiheuttamien vahingollisten seurausten välttämiseksi oli perustettava työhuoneita, joissa nämä ihmiset saatettaisiin kytkeä tuottavaan työhön. Käytännössä työolot eivät ainakaan sääntöjen mukaan olennaisesti poikenneet esimerkiksi maaseudun piikojen ja renkien työoloista. Todellisuudessa ainakin nälkävuosien aikana oloista ankarasti valitettiin. Työhuoneet olivat paikkoja, joihin jouduttiin. Joskus vaivaishuoneisiin kuitenkin myös pyrittiin, koska siellä oli elintarvikkeita saatavilla. Seuraavassa Laihian vaivaishoitohallituksen kokouksen päätös 29.9.1867:
"Waiwaishuoneisiin, jotka wiikon päästä tulee awattawaksi, wastaanotetaan kaikki jotka ennenkin owat waiwaisapua saaneet; ja muut jotka niihin tahtoisiwat päästä pitää olla warustetut hoito- ja kylänmiesten todistuksella siitä ettei he millään tawalla muuten woi elää. ... Ruoka-aika määrättiin kello 9 aamulla ja kello 4 ehtoolla; ylösnousuaika kello 6 aamulla ja lewolle meno aika kello 7. Ateria aamulla on 1/4 osa leipää, 2 silakkaa, 1/4 kannua velliä ja ehtoolla 1/4 leipää, 2 silakkaa, 1/4 kannua puuroa ja 1 kortteli kaljaa. ... Waiwaiset, joilla tullessaan pitää olla tarpeelliset astiat, waatteet ja työkalut, pitää pidettämän tarkan katsannon ja tarpeellisen kurin alla."
Käytännössä Laihian köyhäintaloissa ruoka-annoksista jouduttiin tinkimään. Silakoiden sijasta annettiin pelkästään suolavettä. Leipään oli käytetty sekä ruis- että olkijauhoja. Velli keitettiin vedestä ja kuorineen jauhetuista ruisjauhoista. Taloista tuotiin vuorotellen köyhäintaloihin ruokatarpeita ja polttopuita.
Työhuoneita oli toiminnassa kaikissa suurissa kaupungeissa ja useimmissa Pohjois-Suomen läänien kunnissa. Myös Turun ja Porin sekä Hämeen lääneissä oli useita pitäjiä, joihin oli perustettu työhuoneita. Työhuoneiden, köyhäintalojen ja lastenkotien välille on vaikea vetää rajaa, koska kaikissa niissä työkykyiset joutuivat tekemään töitä. Samoissa taloissa oli pahimmillaan kuolevia sairaita ja täysin terveitä, lapsia ja vanhuksia. Oulun läänistä, josta on käytettävissä tarkimmat tiedot, voidaan laskea, että erilaisissa vakinaisissa tai tilapäisissä "huoneissa" oli 13. huhtikuuta 1868 yhteensä 6 785 henkeä eli noin 4 prosenttia koko väestöstä. Eräissä kunnissa tämä osuus oli paljonkin suurempi. Niinpä Hyrynsalmella, Reisjärvellä, Kempeleellä, Paavolassa ja Rautiossa enemmän kuin joka kymmenes kunnan asukas oli majoitettuna näissä taloissa. Hyrynsalmen 1353 asukkaasta peräti 295 henkeä oli työhuoneissa. Kaupunkien työhuoneissa oli niissäkin runsaasti väkeä. Helsingissä jouduttiin maaliskuussa tuhannesta työhuoneessa olleesta osa lähettämään pois. Vastaavasti Pohjanlahden kunnissa ei työhuonekäytäntöä näyttänyt olleen kuin Oulussa. Samoin katovuodesta muutoinkin paljon helpommin selviytyneessä Lapissa perinne oli vieras.
Työhuoneissa valmistettiin mm. kattopäreitä, kehrättiin lankaa, neulottiin, ommeltiin ja kudottiin sekä valmistettiin erilaisia puuesineitä, kelkkoja, haravia, lapioita, pärevakkoja, länkiä, luokkia ja astioita. Laihialainen Herman Jyrkänne muisteli aikoinaan, kuinka "... naisen puolet "kopukoissa" kehräilivät ja karstailivat ... miehet myöskin kopukkatalonsa hyväksi puita hakkailivat ja muuta taloudellista työtä voimiensa mukaan teeskentelivät. Muuten ei oikein hevin annettu pettuleipääkään eikä myöskään velliä, joka useasti kiellettiin ja uhkailtiin kieltää, ellei vaan riippunut kiinni talouden puuhissa ja elänyt sen järjestyksen mukaan kuin vaadittiin." Kuri oli työtaloissa tiukka. Niitä johtivat kylien päällysmiehet. Hoitoloissa olleiden heikompienkin oli käytävä ainakin työpaikalla, mikäli halusivat ruokaa. Jos eivät voimat riittäneet, vietiin hevosella. Laihian "kopukkaoloja" muistellut Jyrkänne kertoi karanneensa, jottei olisi joutunut takaisin rangaistavaksi. "Kruunun kyydillä" palautetut näet "... pantiin armotta penkkiin ja lyötiin paljaaseen ihoon selkää ja muuallekin raippa vitjoilla ilman muuta tuomiota ja ilman muuta syytä."
Köyhäintaloja, työtupia ja lastentaloja perustettiin talvella 1868 koko ajan lisää. Niiden etuna oli kustannusten vähäisyys. Elintarvikkeita ei tarvinnut kuljettaa pitkiä matkoja, ja uskottiin asukkien omalla työllään kustantavan olemistaan. Kun tapana oli myydä ruokinta huutokaupalla, kunnille ei kovin suuria kustannuksia taloista syntynyt. Tampereen työhuoneen ruoanlaitto myytiin 25 pennillä henkeä kohti tammikuussa 1868. Tuolla rahalla ei kovinkaan maittavia annoksia voinut asukeille laittaa. Köyhäintaloista kuuluneet valitukset paisuivatkin niin hälyttäviksi, että mm. Oulun läänin kuvernööri joutui puuttumaan Sotkamon viiden köyhäintalon olosuhteisiin. Niissä oli kuolleisuus kasvanut. Syy oli tilanahtaus ja riittämätön ravinto.
"Kaikissa näissä kopukoissa Laihialla kasaantui kuolleita, eli "ruumiita" joka päivää päällen niin paljo, jottei niitä tahdottu keriitä hautaamaan niin nopiaa kuin olisi pitänyt.... Sairaaloita oli sijoitettu kopukkain läheisyyteen, johonkin mökkiin, jossa annettiin jonkun verran lääkkeitäkin. Olin minäkin semmoisessa sairaalassa, jossa vääntelin ja kääntelin ruumistani tuskissani, kun niin viilteli olki- ja jäkäläleipä sisälmyksissäni..."
Normaalivuosina työhuonejärjestelmä olisi saattanut toimia kohtuullisen hyvinkin, mutta kulkutautien aikana kuolleisuus kasvoi ahtaissa ja sopimattomissa tiloissa niin suureksi, että uskottiin köyhäinmajaan joutumisen armotta merkitsevän hengenmenoa. "Kopukoita", "fatihuuseja", "hoijakoita", "pehkupirttejä" tai "meijereitä", joilla nimillä kansa näitä taloja kutsui, pelättiin täysin aiheellisesti. Esimerkiksi Hämeenkyrössä ja Ilomantsissa kerrotaan ihmisten uskoneen kuolevansa, mikäli heidät sinne laitettaisiin. Ilmeisesti heillä oli hyvä syy näin uskoa. Köyhäintalot olivat toiminnassa pitkälle kesään 1868 asti. Laihian Torstilan köyhäintalon toimintaa päätettiin jatkaa aina lokakuun viidenteentoista päivään saakka.
Seuraavan, kaunokirjallisesti muokatun tarinan on kertonut Maija Kivelä Perhosta, Etelä-Pohjanmaalta, vuonna 1932:
"Olin silloin nälkäkeväänä kahdentoista vuoden vanha. Ihmisiä kuoli tavattomasti - tavallisuuteen verraten - joko nälkään tai kulovalkean tavoin liikkuneeseen "lämpymääntautiin". Kotonani Haasionsalmessa (metsänvartijatorppa metsässä, itään Salamajärveltä) ei kuitenkaan suurempaa hätää ruuan puolesta ollut. Isoäitini Liisa, joka oli iässä jo yli yhdeksän kymmenen, mutta vielä erinomaisissa voimissa ollut tummu, oli luonteeltaan äkeä. Hän riitautui kotiväen kanssa ja kuuli samaan aikaan, että kirkolle lukkarin taloon oli perustettu hoijakka eli hoitola kunnan nälkäännääntyviä varten. Tummu luuli noita hoijakan oloja kovin paratiisimaisiksi ja puhua mukuutti äkeissään: "Meeh hoijakkaal lukkarille - taho ollat teijjär ruokaanna syömässä." Vanhenpani estelivät kuvaten mainitun hoijakan kauheita oloja, mutta tummu oli päätöksessään järkähtämätön. Kokosi vehkeensä myttyyn, johon näin hänen mm. panevan paljon käyttämänsä uskonnollisen kirjansa "Armojärjestys". Niin hän lähti astelemaan kohti pahassa huudossa olevaa lukkarin hoijakkaa.
Kului toista viikkoa jo tummun lähdöstä eikä hänestä kaukaiseen metsäkotiimme, johonka kirkolta tuli matkaa lähes kolmekymmentä kilometriä, tullut mittään tietoa. Vanhempani kävivät rauhattomiksi ja lähettivät minut kirkolle "hoijjakkaan" tummua katsomaan ja evästä viemään. Äitini laittoi nyyttyyn jonkun selvän leivän, voita, juuston ja suuren suolatun lahnan. Kevättulvat olivat juuri parhaimmillaan, joten lähes 30 km taival 12-vuotiaalle raskaan kantamuksen kanssa ei ollut juuri leikin asia. Pääsin viimein kuitenkin väsyneenä kirkonkylään. Hoijakaksi muutetun lukkarin talon pihamaalla hoippui kalpeita ja ryysyisiä ihmisolentoja. Menin hoijakkaan sisälle, jättäen eväsnyyttini porstuaan, lapsellinen kainous kun esti sitä muassa sisälle viemästä. Sisässä kohtasi surkea näky. Lukkarin tupa, jolla oli paljaat, mustuneet seinät, oli seinävieriltä sänkyropotteja täynnä, joissa lojui ryysyjen seassa, jopa paljailla oljillakin, valittelevia luurankomaisia ihmisparkoja. Toiset kuumehoureissa huusivat ruokaa, silmät lasimaisen kaameasti tuijottaen, laajat poskipäät korkean kuumeen purppuroimina. Toiset vuoroin rukoilivat, vuoroin kirosivat. Lattialla ei ollut paljon liikkumatilaa, sille oli levitetty olkia, joilla virui noita samoja onnettomia. Kysyin joltakin, en muista enää keneltä, missä tummuni oli. Häntä en, etsimisestäni huolimatta, nähnyt missään. Vastattiin tylsän välinpitämättömästi: "Se eilen kuoli ja vejettiih hautaan". Vedet alkoivat juosta silmistäni. Olihan hän sentään tummuni - isoäitini. Silmäillessäni tuota kuolemanpesää osui katseeni akkunalla olevaan kirjaan ... siinä oli tummuni rakkain kirja "Armojärjestys". Vedet vierivät poskilleni entistäkin viljavammin - sitä olin tummun nähnyt niin monesti hartaasti lukevan - nyt se oli häneltä siihen ainiaaksi jäänyt ja kajoamatta se näytti saavan noilta muiltakin olla - se kun ei kelvannut syötäväksi. Ruumiin nälkä oli tukahduttanut hengen nälän. ... Aikoessani porstuassa ottaa eväsnyyttyäni olikin vain pelkkä huivi jäljellä. Siihen käärityt ruokavarat olivat hävinneet. Jokin vielä jalkeilla hoippunut nälkäinen ne oli anastanut. Pihamaalle tultuani havaitsin "pirtinkin" (saunan) olevan myöskin täynnä noita nälän koloamia ja taudin raatelemia haamuja ..."
Antti Häkkinen