Pelastiko käsityöteollisuus?
Suomen Talousseuran kannattama käsityöteollisuuden edistämisohjelma sai nälkävuosien aikana uuden sisällön. Aikaisemmin käsi- ja kotiteollisuutta oli pyritty edistämään siksi että se toisi työtä pitkien talvikuukausien ajaksi ja työllistäisi erityisesti naisia. Nälkävuosina sen uskottiin tuovan pelastuksen syrjäkylien asukkaille. Periaatteena oli, että perustettaisiin käsityöyhtiöitä, jotka ostaisivat raaka-aineita ulkomailta, kuten rohtimia Venäjältä. Raaka-aineita ostaisivat kunnat ja jakaisivat köyhiin perheisiin työllistämistarkoituksessa. Käsityöyhtiöt ostaisivat valmiit tuotteet takaisin kunnilta tai suoraan tekijöiltään ja myisivät ne sitten parempiosaisille tai jopa ulkomaille. Näin köyhille saataisiin järjestetyksi apua sangen vähällä vaivalla.
Valtiovaraintoimituskunta julkaisi opaskirjasen "Ohjeita piikkokankaan walmistamisesta ja myymisestä". Maaherroille annettiin määräys järjestää käsityötuotteiden ostopaikkoja. Periaatteessa ajatus oli mainio, koska käsityöt olisivat edistäneet ns. kansalaisvarallisuutta, työtä olisi voitu tehdä hädänalaisten kotona ja tarvittavat pääomat olisivat olleet vähäiset. Suuria työmaita ei olisi tarvinnut järjestää ja niihin liittyneet terveys- ym. ongelmat olisi voitu välttää. Käytännössä asia alkoi poikia vaikeuksia hyvin pian. Turun Käsiteosten osakeyhtiö sai melko lyhyessä ajassa kokoon 13 600 markalla osakkeita. Käsityötuotteita oli helmikuun seitsemänteen päivään mennessä kuitenkin ostettu 13 800 markan edestä, mutta myyty vain 1 200 markalla. Koska maassa oli yleinen rahapula, tuotteet jäivät käsityöyhtiön varastoihin. Sanomia Turusta-lehden mukaan käsityöyhtiö joutuikin lopettamaan tavaroiden oston asiakkailtaan helmikuun lopussa. Huhtikuun alussa toimintaa kyettiin jälleen jatkamaan.
Raaka-aineita jaettiin tehokkaasti siten, että lähes kaikissa hädänalaisissa kunnissa oli rohtimia, pellavia ja hamppuja annettu köyhiin talouksiin. Optimistisesti kerrottiin tuloksista, joiden mukaan niin ja niin paljon oli saatu tuotteita valmistetuksi. Haminasta kerrottiin kauppias Rybonin lähteneen ulkomaille tiedustelemaan käsityötuotteiden markkinoita. Ruovedellä oli rovastin luona viljaa, jota sai palkaksi vasta tehtyään käsitöitä. Joillekin annettiin "ilmankin". Myöhemmin saadut käsityötuotteet myytiin kunnan laskuun. Tuusulassa päätettiin kunnallislautakunnan kokouksessa 29.12.1867 kunnan varoilla ostaa kehrättäväksi pellavaa ja jouhia". Naisille päätettiin maksaa kehrätystä naulasta lankaa 20 penniä. Miehet saivat kattopäreistä 20 penniä tusinasta ja puunauloista 10 penniä kapalta.
Käsityötoiminta rahoitettiin valtion lainoilla tai suorilla yksityisillä tai valtiollisilla avustuksilla. Niinpä Kuortaneen kunnallislautakunnan kokouksessa päätettiin 6.4.1868 jakaa kuvernööriltä tulleet 240 markkaa seuraavasti: lainattiin hädänalaisille 48 markkaa, annettiin työtä vastaan 100 markkaa ja luovutettiin suoraan hädänalaisille 92 markkaa. Samoin Laihialla maaherran lähettämät kolmesataa markkaa päätettiin maaliskuun 9. päivän kokouksessa 1868 käyttää käsityövalmisteiden ostamiseen.
Kuntien organisoimat käsityöt rahoitettiin joko kuvernöörien avustuksilla tai yhteisillä valtion lainoilla. Lainat olivat kuitenkin suhteellisen pieniä. Vuoden 1867 loppuun mennessä Vaasan läänin 80 seurakunnasta 34 oli ottanut valtion lainan. Lainat oli tehty ns. yhteistakauksella, jonka mukaan kaikki kunnan veroa maksaneet jäsenet olivat lainasta taloudellisessa vastuussa. Suuria velkoja ei kukaan halunnut ottaa. Lainat olivatkin kooltaan keskimäärin vain 1 000 - 2 000 markkaa kuntaa kohti.
Käsityöt eivät pelastaneet kansaa, mutta eivät ne ainakaan tuottaneet samanlaista vahinkoa kuin täyteen ahdetut köyhäintalot. Huonoina taloudellisina aikoina ei käsityötuotteista kukaan voinut eikä halunnut maksaa paljoa. Teollisuustuotteet olivat auttamattomasti ajaneet kotitekoisten tavaroiden ohitse. Kotikehruun ja -kudonnan valta-aika oli jo ohi, ja viennistä kotitekoisilla kankailla ja langoilla oli vain vähäinen osuus. Siksi järjestelmä ei voinut tulla kannattavaksi. Toimintaan sijoitettuja varoja ei saatu takaisin. Aputyömuotona käsitöiden teettäminen oli varsin oivallinen ratkaisu. Ilmeisesti kansakin suhtautui asiaan hyvin myönteisesti. Ainakin Viitasaaren kanttorin Sarlinin mielestä käsitöillä oli tärkeä merkitys "kansan lamaantuwan mielialan kohottajana".
Velliä vaeltajille
Vaeltavien kerjäläislaumojen ruokkimiseksi oli perustettava ruokinta-asemia,"liemenlappoja", joissa yksityisten tai kuntien varoilla jaettiin vaeltajille ruokaa. Varsinkin Karjalassa oli kaikissa kunnissa tällaisia asemia. Jaakkiman kirkonkylässä ja suurimmissa kylissä oli "syöttöpaikkoja". Elintarvikkeet niihin hankki seurakunta. Muistitiedon mukaan niiden toimintaa olisivat johtaneet kauppiaat. Ensi alkuun ravinnoksi tarjottiin ruisleipää ja lihakeittoa. "Kun ne alkoivat vähetä, leivänlisänä ruvettiin käyttämään tähkiä, olkia, peuranjäkäliä, petäjänkuoria ja viimeksi kalkkia. Lihan asemasta käytettiin viimeksi raatotkin." Syöttöpaikoissa annettiin ruokaa jokunen vuorokausi ja lähetettiin sitten eteenpäin.
Suurissa kartanoissa ja tehtailla oli usein ruokintapaikkoja. Taalintehtaan ruukilla Kemiössä oli tehtaan järjestämä ruokapaikka. Päivittäin siellä kävi syömässä 20-30 henkeä. Tuusulassa Vanhankylän kartanon silloinen omistaja, kapteeni J.H. Åström, tarjosi puutteessa olijoille ja kierteleville kerjäläisille keittoa, joka oli valmistettu hevosen lihasta. Tapaus oli tavaton, koska hevosta pidettiin usein enemmän kuin kotieläimenä. Jokioisten kartanon silloinen patruuna "Poole" antoi keittää joka päivä ison muuripadallisen keittoa kerjäläisille. Kukin sai puolikkaan leipää ja keittoa niin paljon kuin jaksoi syödä. Toista kertaa ei kuitenkaan saanut, vaan täytyi jatkaa matkaansa, minkä varmistamiseksi jokainen hakija kirjattiin ja sai ruokalapun. Tähän käytäntöön liittyy sellainen tapahtuma, että kerjäläispoika sai lappunsa ja kävi syömässä. Seuraavana päivänä hän tuli jälleen paikalle, jolloin "patruuni sano sinä sait eilen lapun, poika vastas minun on tänäpäki nälkä sai taas lapun". Varakkaissa säätyläistaloissa annettu ruoka loi hyvän maineen monen kartanon isäntäväelle. Hausjärven Linnaisten kartanossa jaettiin köyhille myös velliä, jota vähäväkiset pitkään hyvinkin myönteisesti muistelivat.
Ruoanjakelupaikkoihin liittyi kielteisiäkin, äkkikuolemien muistikuvia. Kauan vähäisellä ravinnolla eläneet ihmiset eivät kestäneet saatuaan kerralla runsaasti ravintoa, vaan kuolivat siihen paikkaan:
"Enne ko ol suuret nälkävuuet, (1866-68) ni Pohjamaalt tul paljo ihmisii tän Karjalaa. Tääl kone saivat leipää, ni ne tulliit enstäi kipiäks. Viipuri niit ol kuolt joka päivvä nii paljo, ett viimeisellää täyttiit Ristimääje hautausmaan."
Nopeat kuolemantapaukset johtuivat ihmiselimistön "sopeutumisesta" krooniseen nälkään. Ruoansulatusjärjestelmä ei kestänyt äkkinäistä rasitusta, vaan vatsahaavan puhkeaminen, suolen repeäminen tai jopa sydänhalvaus saattoi olla syömisen kohtalokkaana seurauksena. Ruoanjakajat näyttivät useimmiten olleen riskeistä tietoisia. Siksi he pyrkivätkin antamaan ensin velliä tai maitoa, jota nääntyneet olisivat kestäneet paremmin. Maitoa kaadettiin jopa suoraan voipuneen suuhun. Monissa tapauksissa jo aivan vähäinenkin ruokamäärä, pieni leipäpalanen, saattoi aiheuttaa kuoleman. Joissakin tapauksissa sopimaton korvikeravinto on voinut myös vaikuttaa asiaan. Jäkälähapot ovat voineet yksinkertaisesti syövyttää puhki vatsalaukun tai suoliston.
Kolmantena tapana hoitaa elintarvikkeiden jako suoraan ilman työvastiketta oli Pohjanmaan ruotsinkielisen rannikkoalueen järjestelmä. Siellä oli monissa kunnissa useita eri paikkoja, joista vaivaiset saattoivat itse hakea itselleen syötävää. Tarvittaessa ruoka vietiin perheille. Tällainen järjestelmä oli mm. Maalahdella, missä 12. maaliskuuta keittotyö järjestettiin siten, että yhdestä naulasta jauhoja keitettiin 2 kannua velliä, eli vajaasta puolesta kilosta tuli yli viisi litraa keittoa. Köyhät saivat kerran päivässä hakea annoksensa keittopaikoilta, joita oli seurakunnassa kahdeksan kappaletta. Annosten yhteismäärä oli 274. Munsalassa oli vielä toukokuun lopussa toiminnassa 14 keittopaikkaa, joissa jaettiin ruokaa kaksi kertaa päivässä. Vielä kesäkuun loppupuolellakin jatkettiin keittopaikkojen toimintaa. Näissä molemmissa kunnissa kuolleisuus jäikin vuonna 1868 muihin alueihin verrattuna vähäiseksi. Järjestelmällä vältettiin suurten ihmisjoukkojen yhteisasuminen. Vellinjakelumenetelmä soveltui niihin seurakuntiin, joissa kadosta oli selvitty suhteellisen vähin vaurioin mutta joihin tuli paljon kerjäläisiä ulkopuolelta. Tällaisia alueita oli rannikkoseuduilla ja Etelä-Suomessa. Varsinaisilla nälkäalueilla järjestelmä ei mitenkään olisi voinut toimia, koska elintarvikkeiden kuljettajia ei olisi saatu riittävästi.
Yö ja talo -järjestelmä
Talosta taloon vaeltelevat kerjäläislaumat ovat muistikuva, joka kaikkein selvimmin nälkävuosista jäi aikalaisten mieliin. Kun noin 50 vuotta myöhemmin ensimmäisen kerran kerättiin nälkävuosiaiheista muistitietoa, lähes kaikki vastaajat kuvailivat tapahtumaa "suurina kerjäläisvirtoina", "nälkäisinä vaeltavina laumoina" ja "suurina yövierasjoukkoina". Kerjäläisiä oli kahta eri lajia. Oli oman pitäjän köyhiä, jotka vaelsivat talosta taloon saaden huolenpitoa kunkin talon varakkuuden ja asenteiden mukaan. Varsinaisesti kerjäläiset olivat kuitenkin muista seurakunnista, jopa maan toiselta puolen tulleita ihmisiä. Jälkimmäistä edustaa seuraavan kuvauksen antaja Kalle Tamminen Satakunnasta:
"Kertoja Kalle Tamminen lähti äitinsä ja vanhimman veljensä kanssa kulkemaan kuten silloin useat muutkin. Joutuivat mm. Taalintehtaalle ja löysivät sieltä tunkiolta joitakin raakoja, pahentuneita perunoita, joita paistettiin tehtaan uunissa ja nukuttiin yö siellä lämpimässä tehtaan lattialla. Aamulla lähdettiin taas kulkemaan. Oli paljon lunta ja pakkasta. Jalkineet putosivat pois jalasta lumihankeen, mutta ei niitä siellä uudestaan jalkaan saanut suuressa lumessa ja äitin kädet paleli, niin mentiin vaan ilman jalkineita seuraavaan taloon asti ja saatiin taas jotain syötävää. Sitten taas vietiin toiseen taloon hevosella. Kertoja joutui myös sillä matkallaan kulkutaudin takia Uudenkaupungin sairaalaan, jossa oli tavallinen ruoka, vaikka olikin nälkävuosi."
Talosta taloon vaeltelu oli luonteeltaan samankaltaista kuin vanha köyhäinhoitojärjestelmä, ruotuhoito. Silloin köyhät olivat vuorotellen määräajan kunkin ruodun kaikkien talojen hoidossa. Uutta oli se, että avun tarvitsijoita oli nyt paljon enemmän ja suuri osa vaeltajista tuli muista pitäjistä. Siksi samassa talossa ei väkeä pidetty kuin yhden tai kahden päivän ajan, minkä jälkeen heikoimmat heistä kyydittiin hevosella uuteen taloon, vahvemmat saivat jalkaisin astella maantielle. Uusia tulokkaita oli koko ajan tulossa tilalle. Näin syntyi järjestelmä, jossa varsinkin maantievarsien taloissa oli koko ajan väkeä, jopa kuusikymmentäkin henkeä päivässä. Samalla tavoin talojen hevosilla koko ajan kuljetettiin kerjäläisiä. Kerjäläisille annettiin tavallisesti hätäleipää. Sitä oli leivottu mm. paleltuneista viljoista. Sekaan oli pantu pettu-, jäkälä-, vehka-, herneenvarsi- tai olkijauhoja. Joskus kerjäläisille annettiin jopa keittoa leivän lisäksi.
Talosta taloon vaeltajia ja pitkämatkalaisia kerjäläisiä alkoi liikkua jo kesällä 1867. Virta voimistui ja oli vuolaimmillaan keväällä. Vielä kesällä 1868 ihmisiä sanottiin liikkuneen runsaasti. Vuoden 1852 köyhäinhoitoasetuksen mukaisesti ulkokuntalaiset kerjäläiset olisi tullut palauttaa kotikuntiinsa. Näin pyrittiinkin tekemään, mutta esimerkiksi toukokuun aikana pidätettiin ja palautettiin kotipaikkakuntiinsa ainoastaan 725 miestä, naista ja lasta, mikä on ollut vain murto-osa vaeltelijoiden kokonaismäärästä. Kun kerjäläisten virta paisui suureksi, ulkokuntalaisten palauttamissääntöä ei kyetty noudattamaan, vaan ruokaa ja yösija oli tarjottava niin kotikuntalaisille kuin kaukaisellekin vaeltajalle. Hätä ei lukenut lakia. Aamulla vanhat kerjäläiset johdateltiin maantielle, uusia tuli tilalle.
Viitasaarella, Keski-Suomessa, pitäjänkokous käsitteli kerjäläisasiaa seitsemäntenä päivänä syyskuuta 1867. Kun kruununvouti oli pyytänyt asiasta nimismiehen selvitystä "mikä neuvo olisi keksittävänä, saada estetyksi köyhän väen ulosmenemistä muille seuduille, ja kerjäämisen poistetuksi", pitäjän miehet vastasivat: "Nykyisenä aikana ei ole seurakunnan talollisillakaan itsellensä mitään varaa, että pahan ajan yli pääsisi, vielä vähemmän talottomille, ei riistaa, ei rahaa, eikä työnteettämisen neuvottelemisia maksuin tähden". Kerjäämisen estämiseen ei nähty keinoja. Vuoden 1868 tammikuussa pidetyssä pitäjänkokouksessa määrättiin 20 markan sakko niille, jotka "eisauttaa ruualla eli kyydillä toisen piirin kerjäläisiä, ens sunnuntaista lähtien, eikä saa ensinkään kyyditä ulkopitäjäläisiäkän". Vastaavasti Kesälahdella, Itä-Suomessa, tehtiin tammikuun viidentenä päivänä päätös, että "ulkopitäjäin köyhiä päätettiin toimittaa kruunun kyydillä omiin pitäjiinsä takasi. Rajataloja varoitettiin ei päästämään niitä pitäjään sisälle". Päätösten toteuttamismahdollisuudet olivat vähäiset. Ne lienevät syntyneet ylempien viranomaisten painostuksesta, eikä niitä aina pyrittykään toteuttamaan. Kunnat kokivat tietysti velvollisuudekseen pitää ensi sijassa huolta omista köyhistään. Oman pitäjän köyhät, jotka tunnettiin, saivat taloissa paremman kohtelun kuin maan toisesta äärestä vaeltaneet ihmiset. Oli taloja, joissa ei annettu ruokaa eikä yösijaa kenellekään, mutta myös taloja, joissa poikkeuksetta jaettiin kaikille viimeisetkin ruokavarat.