Nälkävuosien maanviljelykselle aiheuttamat taloudelliset menetykset on arvioitu yhteensä 45 miljoonaksi markaksi. Valtiovalta käytti erilaisten hätäaputoimien järjestämiseen kaikkiaan 6,3 miljoonaa markkaa, eli vain noin seitsemäsosa kokonaismenetyksistä kyettiin eri tavoin korvaamaan tai edes jakamaan useamman vuoden osalle. Nälkävuosien valtiontaloudelle aiheuttamat menetykset on arvioitu yhteensä 4,5-5,0 miljoonaksi markaksi. Jo määrällisen vertailun perusteella voidaan sanoa, että hätäaputoimet eivät onnistuneet poistamaan hätää, joskin sitä osittain ehkä ehdittiin lievittää.
Oulun lääniä oli huhtikuun 13. päivään mennessä avustettu antamalla sille lainaksi ja osittain lahjaksi yhteensä noin 588.000 markan edestä rahaa, ruoka-aineita ja siemenviljaa. Tästä summasta noin 83.000 markkaa oli saatu yksityis- henkilöiltä raha- tai viljalahjoituksina. Valtion vajaan puolen miljoonan avustuksesta noin 50 prosenttia annettiin siemenviljana, ja saman verran jaettiin joko suoranaisina jauholainoina tai annettiin kunnille rahalainoina. Laskelmissa ei ole selvästi voitu erottaa sitä osaa, mikä käytettiin erilaisten avustusmuotojen ylläpitoon. Turun ja Porin läänin osalta on nähtävissä, että lainaksiannetut jauhomatot käytettiin sunnilleen tasan yleisten töiden järjestämiseen ja käsityöteollisuuden ylläpitämiseen. Varoja käytettiin myös suoraan avustamiseen ja köyhäintalojen ylläpitämiseen.
Eniten yhteiskunnan varoja käytettiin Riihimäen ja Pietarin välisen rautatien rakennukseen. Ajallisesti sen tuoma taloudellinen apu ei kuitenkaan ehtinyt helpottamaan nälkävuosien onnettomuutta. Työmaa alkoi vetää työvoimaa enemmän vasta siinä vaiheessa, kun olot muutoinkin helpottuivat. Rautatietyö oli organisoitu suhteellisen hyvin, niin että töihin otettu oli onnellisessa asemassa ainakin verrattuna niihin, jotka työmaan ympäristössä nääntyivät perheineen nälkään. Rautatietyö ei tuonut, eikä voinutkaan tuoda, pelastusta. Sen negatiivisia vaikutuksia ei kuitenkaan tule liioitella. Tarjosihan rakennustyömaa tointa ja ansiotuloja kymmenelle tuhannelle työläiselle sekä työmaan ympäristön väestölle. Rautatietyömaahan sijoitettiin varoja kaiken kaikkiaan noin 27,5 miljoonan markan edestä, mistä vain pieni osa ehdittiin käyttää nälkäkevään aikana. Töitä sai rautateillä muutamia tuhansia henkilöitä kevään 1868 aikana. Etuna oli työn jatkuvuus. Työ ei ollut kahden viikon kuluttua ohi, kuten oli monasti laita kunnallisilla hätäaputyömailla.
Kunnalliset hätäaputyömaat työllistivät parhaimmillaan huomattavasti enemmän väkeä kuin rautatietyömaat. Työntekijöiden määrä on ainakin ajoittain kivunnut yli kymmenen tuhannen henkilön. Olosuhteet työmailla olivat kuitenkin hyvin surkeat. Töissä oli vanhuksia, naisia ja lapsia. Työt olivat lyhytaikaisia, eikä niihin liittynyt kunnollisia majoitustiloja. Lyhyet rakennusjaksot kokosivat yhteen suuria ihmisjoukkoja, jotka töiden loputtua joutivat jälleen palaamaan kotipaikoilleen. Heikoissa oloissa taudit pääsivät raivoamaan. Kunnalliset työtalot, köyhäinmajat ja kopukat saivat huonon maineensa niissä vallinneen suuren kuolleisuuden takia. Kuntien kannalta niiden ylläpito oli edullista, mutta asukkaille joutuminen köyhäintaloon merkitsi liian usein kuolemantuomiota. Köyhäinmajojen perustaminen jatkui vielä silloinkin, kun niiden kielteiset seuraukset alkoivat käydä ilmeiseksi. Jälkikäteen on vaikea ymmärtää niiden perustamiseen ja jatkamiseen liittyneitä syitä. Niiden olemassaolo ei tosiaankaan anna kovin korkata kuvaa aikakauden köyhäinhoidon tasosta.
Käsitöihin uskottiin lujasti, mutta pelastajaa ei niistäkään tullut. Rahaa sijoitettiin käsitöihin varsin avokätisesti, mutta ostajia ei tahtonut löytyä, ei kotimaasta eikä ulkomailta. Jakamalla käsityöt hädänalaisten omiin koteihin vältettiin monia niistä ongelmista, joita avustustyön keskittämiseen liittyi. Työn parhaita puolia oli pitkäaikaisuus. Sitä kyettiin ylläpitämään ennen nälkävuosia ja myös sen jälkeen. Taloudelliset tulokset olivat heikot, mutta silti elintarvikkeita kyettiin suhteellisen hyvin jakamaan työntekijöiden koteihin. Sairaita ihmisiä ei pakotettu vaeltamaan työpaikoille. Perheitä ei hajotettu pitkin pitäjää. Snellmanin ohjelma ei sittenkään liene ollut niin huono menetelmä, kuin siihen kohdistettu kritiikki antaisi odottaa. Pahimpana ongelmana käsityöohjelmassa olivat siihen liitetyt liialliset odotukset. Huomio keskitettiin käsitöiden organisoimiseen silloin, kun maahan olisi ollut syytä hankkia elintarvikkeita.
Kunnalliset ruokailupaikat, vellinjakoasemat, olivat halpoja, ja niillä oli tärkeä etu: ne eivät koonneet ihmisiä yhteen epähygieenisiin asuintiloihin. Niillä alueilla ruotsinkielistä Pohjanmaata, missä tätä järjestelmää noudatettiin, kuolleisuuskin jäi suhteellisesti pienemmäksi kuin muualla. Toisaalta rannikkoseutuja ei kato muutoinkaan kohdellut yhtä pahasti kuin sisämaata. Siksi on vaikea luotettavasti arvioida, johtuiko pieni kuolleisuus vellinjakojärjestelmän hyvistä puolista vai siitä, että elintarvikkeita oli muita alueita enemmän tarjolla.
Yö ja talo -järjestelmään, jossa väki kiersi talosta taloon, lähinnä ajauduttiin tehokkaamman apujärjestelmän puutteessa. Perustamalla hätäaputyömaita, köyhäintaloja ja vellinjakopaikkoja kiertelevästä kerjäläisyydestä pyrittiin pääsemään eroon. Kyseessä ei siis ollut kenenkään organisoima apumenetelmä, vaan vanhan ruotujärjestelmän pohjalle rakentunut tilanteen vaatima tapa ruokkia ja majoittaa suuria ihmisjoukkoja. Kukapa olisi jäänyt kädet ristissä odottamaan kuolemaa, kun maantiensarka oli tarjolla. Mitoillaan vaeltelu kuvaa muiden apujärjestelmien epäonnistumista.
Antti Häkkinen