Niin me jatkoimme hiljakseen matkaa ja tulimme iltapäivän puolella Rautalammin aristokraattisimmalle seudulle, niin kutsuttujen rälssitalojen maille. Alun perin ne käsittävät vain yhden manttaalin tilan, mutta nykyisin sen arvioidaan olevan peräti seitsemän veroinen... siihen kuuluu myös järveä, mutta valtaosa on kuitenkin maata, kivistä tosin, mutta laadultaan hyvää. Paikan on alkuaan omistanut Ugglan ja sen jälkeen Tigerstedtin suku, mutta vuoden 1808 maissa tila myytiin maanviljelijä Jalkaselle, joka oli itse raivannut tiensä rikkauteen. Hänen poikansa ja pojanpoikansa ovat jatkaneet hänen työtään niin tuloksekkaasti, että nyt neljään osaan jaettu manttaali on seudun parhaita; torppareita on joka talossa vähintään 10, ja heistäkin ovat monet sellaisia pajareita, että lehmiä pidetään talossa 10-12. Sukulaiset vetävät yhtä köyttä ja vaurastuvat sen ansiosta kahta mainiommin; heitä arvostetaan yleisesti heidän rikkautensa, rehellisyytensä ja sivistyneisyytensä vuoksi, ja ainakin sen perusteella, mitä minä olen nähnyt, he tuntuvat sen ansaitsevan. Isännät ovat alkaneet ostella taloja naapuri- pitäjistäkin, mutta pelkästään rälssimaata, kun kerran olemme tottuneet siihen: ja näille uusille tiloille lähetetään joku uuttera, vielä vakiintumaton sukulainen. Suku on tehnyt työtä myös kansakoulun hyväksi; ehkä muistattekin, kuinka siitä kerrottiin Dagbladissa jokin aika sitten; silloinhan sai myös Westzynthius hyvin ansaitsemaansa satikutia tyhmyyksistään. Ansioistaan huolimatta miehet eivät ole pöyhkeitä, vaan alustalaisetkin pitävät heistä. Heikelit olivat olleet kosketuksissa pariin tämän suvun isäntään mutta nyt he olivat matkoilla, toinen voikauppojen vuoksi Pietarissa. Niinpä ei meillä ollutkaan paljon mitään tekemistä Riuttu- lassa ja Häkkilässä; Häkkilästä emme saaneet edes venettä, ainoastaan leipää ja kaksi kuppia kahvia, ja niin me jatkoimme matkaa hiukan edemmäksi Paakkolaan. Täytyy sanoa, että alituiset sateet eivät olleet ainakaan parantaneet teitä, ja koska maapohja oli savea, sitä sai kulkea niin varovasti kuin suinkin taisi, ettei olisi liukastunut ja lentänyt rähmälleen. Me olimme juuri riisuneet saappamme, kaikki muut paitsi Gripenberg, ja putsailimme kaikessa rauhassa pohkeisiin asti rapaantuneita jalkojamme märässä ruohikossa, kun isäntä tuli rappusille. Talonpoikaistalossa vieraillessa on noudatettava tarkasti etikettiä: siellä ei saa rynnätä suoraa päätä sisälle, niin ei pidä mennä edes vierastupaan. Viisas jää kaikessa rauhassa aikailemaan rappusille, töllistelee joka suuntaan "kuin ei ajattelisi yhtään mitään". Kyllä joku aina oudon ilmestyjän huomaa, jos ei nyt ihan talonväki, niin ainakin Musti ja Vahti - muita koiran- nimiä täälläpäin ei juuri esiinnykään. Pian ilmestyy itse isäntäkin paikalle telvehtimään. Suomalainen talonpoika ei toimita asioitaan turhan hätäisesti, pääasia käsitellään aina noin niin kuin ohimennen. Mutta nyt me emme ehtineet vetää edes kenkiä jalkaamme, mikä olisi totta tosiaan ollut tällaiseen taloon tultaessa paikallaan, puhumattakaan rappusilla tirkistelystä. Isäntä, komea äijä, pyysi meitä heti käymään peremmälle, ja silmien tuikkeesta näki, miten mieleinen vierailu oli. Meidän oppaamme oli isännän vanha tuttu, sillä tämän lapset olivat olleet hänen valvonnassaan käydessään mallikoulua Jykylässä, ja nyt sai juttu heti siivet alleen. Siinä samassa mekin saimme tutustua koko perheeseen, ja pian olimme taas hörpänneet kaksi kuppia mustaa lientä leivän kera; ylitsevuotavaa ystävällisyyttä vastaan kun ei käynyt väittäminen. Sitten me jo uskaltau- duimmekin pyytämään venettä, ja saimme luvan, mutta Johannes-isäntä ei kerta kaikkiaan käsittänyt, mikä kiire meillä oli. Pitikö sitä nyt tuolla lailla laittautua illan selkään. Rautalammin kirkonkylässä ei ollut mitään merkillistä nähtävää, ja kaunein reitti kulki yli Konneveden Hanhitai- paleeseen, rälssitaloista neljänteen. Isäntä tarjoutui itse saattamaan meidät sinne, mikäli meidän sopi sen verran supistaa matkaohjelmaamme. Mutta ennen aamua ei talosta lähdettäisi mihinkään, meidän piti jäädä yöksi. Ja niin vain isäntä osasi asian ilmaista, että hänen ehdotuksensa tuntui kaikkein sopivimmalta. Me siis jäimme, ja kaikki tuntuivat olevan tyytyväisiä. Siinä sitten juteltiin minkä ehdittiin, ja kello kymmeneltä tarjottiin hieno illallinen: näkkileipää oivallisen voin ja särvinten kera, pinaattia (erinomaista) kanan munan ja graavin lahnan kera ja viiliä, niin herkullista että sitä ajatellessani maltan tuskin istua aloillani; lopuksi vielä lettuja, niin makealta maistuvia, että minun täytyi viimein ihmetellä, ammensivatko he kenties taikinaa jostakin kinoksesta pannuun. Oh hoijaa, pöydästä noustessa muistui mieleen Bastön kalteva ruokasalinlattia, mutta täällä olivat palkit kyllä paikallaan. Vatsa navetan erinomaisia tuotteita pullollaan me menimme katsomaan karjaa ja maitohuonetta; itse navetta oli vuorossa seuraavana päivänä. Minä en ole aiemmin nähnyt voita valmistettavan näin suuria määriä kerrallaan; Evert-enosta olisi varmasti ollut hauska nähdä, miten vauraalla pohjalla tämä elinkeino täällä kukoistaa. Ja kuitenkin tämä on rälssitaloista se, jossa on vähiten lehmiä; mutta kaikki oli niin hyvin ja tarkasti suunniteltua, että sitä katseli nautinnokseen, kaikki niin puhdasta ja siistiä. Isäntä mainitsi Pietariin käytävän voikaupan bruttotulon olevan noin 9000 markkaa vuodessa, ja se on jo kelpo summa. Silloin pystyy mainiosti rakentamaan 2000 markan navetan niin kuin hän rakensi viime vuonna. Kuluihin oli laskettu vain se, mikä piti maksaa selvällä 3 rahalla. Mutta niinpä oli navettakin hyvä, uusimman mallin mukainen, työssä oli käytetty niitä piirustuksia, joita valtio on pari vuotta levittänyt. Niin ainakin olin kuulevinani ukon haastelevan. Materiaalina oli käytetty harmaata kiveä, niin että rakennus kestäisi vaikka tykkitulta. Rakennuksista puheen ollen, siellä oli myös se kaikkein pienin ulkorakennus, jollaista sopii etsiä vain säätyläisten taloista ja kestikievareista, talonpojat pitävät sitä tuiki tarpeettomana, kaikki muut paitsi nämä rälssi- isännät.
E. G. Palmen J. Ph. Palmenille 16.7. 1870
(suom. Turun Historiallinen Arkisto XV)