Helsingin Seurahuoneen isäntä, herra Holmgren sai myöhäissyksyllä 1872 tärkeän tehtävän: komeat päivälliset piti järjestettämän Kotkan saarelle, jossa vihittiin käyttöön uusi uljas höyrysaha.
Koko juhla-ateria, kalusto, palveluskunta ja soittokunta kuljetettiin Helsingistä junalla Korian asemalle, josta matkaa oli jatkettava muutaman peninkulman verran tärisevillä hevospeleillä Kotkaan. Samalla erikoisjunalla ja samalla hevoskyydillä matkasi pääkaupungista Kotkaan myös suuri joukko kutsuvieraita. Frakeissaan hytisten he kuuntelivat yhdessä paikallisten arvohenkilöiden kanssa papin vihkipuheita ja saivat sitten ihastella "valtavan laitoksen" käynnistyessä "kuinka järeimmätkin tukit upposivat ahnaiden koneiden nieluun ilmestyäkseen jälleen näkyviin valmiina lankkuina".
Ja marraskuisen seremonian vaivat palkitsi upea päivällinen. "Riemastuttavaa oli saliin astuessa nähdä juhlapöytä, jossa joka toisen lautasen vieressä komeili viisi pulloa erilaisia hienoja viinejä, samppanjasta puhumattakaan, jota tuotiin vasta myöhemmin ja virtasi ylenmäärin", muisteli yksi iloisista juhlijoista, joka muiden frakkipukuisten herrain kanssa innostui vielä iloiseen, aamutunneille asti kestäneeseen tanssiin tukevien maalaistyttöjen kanssa.
Juhlien vieraanvarainen isäntä oli Hans Gutzeit, hauska seuramies, suurikokoinen ja tanakka kuin norjalainen laivuri. Ja Norjasta Gutzeit tulikin: Drammenista, Norjan metsä- teollisuuskeskuksesta, jossa hän oli johtanut isänsä perustamaa menestyvää kauppahuonetta W. Gutzeit & Co:a.
Gutzeitin firma oli käynnistänyt 1860 Fredrikstadissa Norjan ensimmäisen höyrysahan. Mutta se oli pian saanut runsaasti kilpailijoita, ja muutoinkin sahayrittäjän olot kävivät Norjassa yhä ahtaammiksi. Vuosisatainen puutavaravienti oli kuluttanut metsiä, varsinkin järeät tukit olivat loppumassa, ja siksi Gutzeit monien muiden tavoin suuntasi katseensa itään ja koilliseen, vapaammille vesille, runsaampien ja huokeampien metsävarojen ääreen. Norjalaisten puutavaramiesten idäntie kulki yli Oslonvuonon Värmlantiin, pohjoisemmas Ruotsin Norlantiin ja siitä edelleen Pohjois-Venäjälle, mutta myös Suomeen, sillä "siinä maassa on suuret metsät ja vähän sahoja", kuten Gutzeit tyttärelleen selitti.
Gutzeitin Suomeen tuloa - jota ehkä saattoi hieman helpottaa sukuyhteys Itämeren piiriin: saksalainen isä oli syntynyt Königsbergissä - edelsivät norjalaisten puutavaramiesten tunnusteluretket ja esityöt.
Aslak Holmsen oli 1868 tehnyt edulliset kaupat Suomen valtion kanssa lähes 300 000 tukkipuun toimituksista Kymijoen suulle, ja talvella 1870 toinen norjalainen, Lars Bredesen, saapui Helsinkiin paksu rahanippu mukanaan. Muuan aikalainen luonnehti Seurahuoneella hyvin viihtyvää Bredeseniä pikemminkin elämännautiskelijaksi kuin liikemieheksi. Ehkä näin olikin, mutta siitä huolimatta ruotsalaisten taustavoimien rahoittama kokenut ja aktiivinen puutavaramies ehti vuodessa solmia sopimukset 800 000:n Päijänteen seudun tukkipuun toimituksista - joukossa varmaankin myös nälkävuosina hätään joutuneiden talonpoikien halvalla menneitä hakkuukontrahteja.
Nämä sopimukset Bredeseniltä osti Hans Gutzeit, joka kesän 1871 Suomen-matkallaan oli löytänyt sopivan tehdaspaikan Kotkan saarelta Kymijoen suulta. Gutzeit myi laitoksensa Norjassa, lastasi keväällä 1872 koneet ja sahatyöläiset perheineen parkkilaiva Amazoneen, ja ryhtyi valtaamaan villiä Suomea modernille sahasivilisaatiolle.
Marraskuussa 1872 käynnistynyt Gutzeitin Norjan saha oli valmistuessaan Suomen suurin ja teknisesti uudenaikaisin. Yhdeksänkymmenen hevosvoiman höyrykone, neljä kaksois- ja kaksi tavallista kehää, ensi kertaa Suomessa käyttöön otetut tukinnosto- ja siirtolaitteet ja 150 kaasulamppua, jotka mahdollistivat työn myös pitkänä pimeänä aikana, aikaansaivat 50 000 - 70 000 kuutiometrin vuosikapasiteetin. Viidessä minuutissa tukin sahaava koneisto jätti tehossaan kauas jälkeen vanhat vesisahat, ja myös varhaisemmat höyrysahat.
(Markku Kuisma, Metsäteollisuuden maa)