Maa
MaaValtameren vallitsija kerta istui koralli-istuimellansa, jaellen myötäjäisiä tyttärilleen. Aasia-tyttärellensä hän soi vallan valtikan, Afrikalle auringon kultakruunun, Amerikalle hempeyden ja hedelmällisyyden? Austraalialle Ahtolan aartehet. Mutta kun tuli Euroopan, pesän kuopuksen, vuoro, ei ollutkaan isällä enää mitään eri-lahjaa annettavana. Ottipa hän siis kourallisen kaikkein toisten tytärtensä lahjoista ja levitti sen Euroopan syliin, tällä tavoin suoden nuorimman tyttärensä osaksi lahjain moninaisuuden.
Kaikki tyttäret sitten joutuivat naimiseen vuorikuningasten kanssa, ja heistä sukeutui monta monituista maata sekä kansaa, joille jokaiselle on tullut omaksi joku osa peri-emänsä perinnöstä.
Mutta Pohjolan Hiisi oli kosinut kolme valtameren vallitsijan tyttäristä ja saanut rukkaset. Siitä vihastuksissaan vaati hän heitä valtoihinsa toisella tavalla, sanoen että he muka olivat hänen perintö-orjiaan. Johonkin määrään saikin hän tämän vaatimuksensa täytetyksi kahden tyttären suhteen: hän kiinnitti kahleihinsa kolmannen osan Aasia-kuningattaresta ynnä myös Amerikka-kuningattaren hartiot. Mutta kun hän samalla tavoin myös pyysi Eurooppaa valtoihinsa, ojensi Valtameri molemnmat väkevät käsivartensa, syleillen ja suojellen niillä tytärtään. Ja oli hänen oikea käsivartensa, Välimeri, niin väkevä ettei siihen Pohjolan kahle pystynyt; vasempaan käsivarteen, Itämereen, kahle kietoutuu joka vuosi aina vähäksi aikaa, vaan katkeaa sitten jälleen, koska käsivarren suonet vihasta ovat paisuneet.
Eurooppa-kuningattarella oli monta lasta, ja muutamana päivänä kokoutti hän heidät kaikki ympärillensä, jakaakseen isänsä lahjat heidän kesken. Pyysipä silloin Espanja itselleen tulisen Xeres-viinin, Franska vaahtoilevan sampanjan, Ita1ia hyvänhajuiset apelsiini-puut, Kreikka laakerin, Saksa ranskan-viinin, Venäjä nisut, Englanti meren helmet., Tanska pyökkipuun, Norja silli-kalan, Ruotsi raudan, ja niin kukin mitä paraaksi katsoi. Mutta ta'impana joukossa seisoi vielä yksi tytär, joka ei ollut pyytänyt eikä saanut mitään. Ja puhui Eurooppa-kuningatar hänelle nämät sanat:
"Miksi seisot sinä, Suomi-tyttäreni, syrjässä, etkä pyydä mitään äitiltäs?"
"Jalo kuningatar," vastasi kaino impi Pohjan rajoilta, "mitä mielimmin haluaisin, sen olet jo lahjoittanut siskoilleni Etelässä. Minunkin olisi tehnyt mieli saada päivä pitkän yöni valaisemiseksi."
"Päivän lämmintä en voi antaa sinulle," lausui kuningatar, "sillä sen olen jo kaikkityyni pannnt viinimarjaan, laakeriin, apelsiiniin ja nisuun. Mutta annanpa sinun kuitenkin nauttia päivän valoa pitkät yöttömät kuukaudet. Sinä saat nähdä päivän kuvastelevan muotoansa tuhannen tuhansiin järvihisi, joilla ei ole vertaa maailmassa, ja minä ompelen pukimesi täyteen kirkkahimpia timantteja. Sinä olet viimeinen lapseni, köyhin, syrjimmäinen lapseni, vaan oletpa kuitenkin minun lapseni. Vanno ettet luovu äitisi nimestä, ja minä laitan sinulle asuntosi meren rannalle, jotta aina voit käydä sisään ja ulos talossani ja saada suojaa Pohjolan vihaista viimaa vastaan."
"Kiitos sinulle, jalo kuningatar," vastasi impi Pohjolan rajoilta. "Minä tahdon kaikessa halpuudessani aina pitää muistossa että olen sinun tyttäresi, ja tahdon olla sinun rajavartijanasi ikuisen lumen rynnäköitä vastaan."
Tästä Euroopan viimeisestä, köyhimmästä, syrjimmäisestä tyttärestä tulee nyt puhe näissä lehdissä. Viimeinen on hän: sillä viimeiseksi kaikista Euroopan tyttäristä on se kohonnut merestä, ja kohoaa kohoamistaan yhä vielä. Köyhin on hän: sillä hän ei ole koskaan jaksanut kokonaan temmata itseänsä irti Pohjolan Hiiden käsistä, joka taistelee hänestä Euroopan, ihmiskunnan kanssa. Syrjimmäinen on hän: sillä vasta nyt on hän alkanut astua esille synkästä hongikosta, jonka kätkössä hän vietti yksinäisen lapsuuden-aikansa, puoleksi taistellen, puoleksi mietiskellen.
Pohjoisempi Valtameren käsivarsista, jotka Eurooppaa suojelevat, kajoo Suomi-tyttäreen. Eteläisempi käsivarsi, ihanainen, lämpöinen Välimeri, lainehtivi viljavain maiden, rikasten kansain välillä: sen rannikoille on vetäyneet meidän maan-osamme komeimmat vallat, kirkkain kunnia. Pohjoisempi käsivarsi, kylmä, myrskyinen Itämeri, hieta- särkkineen, kallio-äyräineen, ja merenkultineen, jää- lohkareineen, se on puolestaan ko'onnut ympärilleen maineen ja muiston Pohjan kansain sankaritöistä. Kumpikin ovat he tuhatvuotisia kulkuväyliä kansain rauhan-askareille ja sota-retkille. Mutta Välimeren kylki lepää Afrikan paahteista hietikköä vasten ja tuntee sen kuuman hengehdyksen, Samumin; Itämeri sitä vastaan ulottuu Pohjolan rajoille asti ja saapi sen tuimia lunituiskuja kokea.
Jalo höyry-orit ajaa hyrskien Juutinrauman kautta. Hänen taakseen jääpi Pohjois-meri ja Kattegat; hänen eteensä leviääpi Itämeren sini-selkä, kantaen satoja purjehia, jotka kaikki pyrkivät sisään tai ulos samasta ahtaasta portista. Kuinka erilainen on luonne laineella kummin puolin tuosta ahtaasta portista! Pohjoismeren laine on raskas ja suolainen; se kohoaa luoteen voimalla; se vyöryy jyristen rannan hietasärkkiä vastaan ja vierii hitaasti, majesteeti1lisesti takaisin; sen paino rutistaa, musertaa vahvimmankin laivankaaret. Itämeren laine sitä vastaan näyttää kevykäiselle niinkuin sateen vihma; se herkähtää liikkeelle pienimmästäkin tuulen puuskauksesta.; se melkein vaan liehahtain läikkyy kallioita vastaan ja pakenee yhtä kiireesti takaisin, rikkomatta kala-venehenkään heikkoa kuvetta. Itämeren laine onkin puolekseen jokivettä, 20 % vähemmin suolainen kuin Pohjoismeri. Se ei enää tunne eikä tiedä mitään luoteesta ja vuoksesta; se nousee ja pakenee aina tuulia myöten. Sen pinta on 8 jalkaa korkeampi kuin Pohjoismeren. Pohjoisempana on eroitus vielä suurempi, sillä Pohjoismeren kapea kurkku ei kerkiä niellä yhtä paljon vettä kuin mitä Itämereen yhä karttuu kaikista sen jo'ista. Merenvirta vaihteleepi, vaan käypi kuitenkin lakkaamatta ulospäin. Juutinraumassa, ja molemmissa Bält-salmissa käypi aina kaksi virtaa vastakkain; väkevämpi, keveämpi viepi Itämeren vesiä pois pintaa myöten; heikompi, raskaampi tuopi Pohjoismeren vesiä pohjaa myöten.
Höyry-orit kulkee hyrskien eteenpäin. Valtameren kasvikunta ja monenlaatuiset elävät ovat kadonmeet; Itämeressä asuu pienemmät merikasvit, vähäisemmät elävät. Ei täällä enää merisika ruiskuta vesisuihkuansa ilmoihin; hylje vaan kohottelee harmaata päätään läikkyvän laineen harjalle. Kalat ovat toisellaiset, pienemmät. Ei näy enää hummeria eikä osteria; Niiden sijaan on tulleet pikku meri-rapunen ja pienet simpukat. Veden syvyyskin on vähempi: Itämeri on matala mereksi; sen syvyys muutamin paikoin keskiselällä ylettyy 160:een syltään, mutta tavallisesti se ainoasti vaihtelee 40:n ja 60:n välillä.
Mihinkä höyry-oriin matka pitää? Köpenhaminaanko vai Tukholmaan, Pietariin, Riikahanko vai Danzigiin, Helsinkiinkö vai Ouluhun? Kapteeni levittää merikartan. Sinä näet pitkänläntäisen sisämeren, jonka pääsuunta antaa etelästä pohjoseen. Sen muoto kartassa on ikään kuin merineitosen näköinen, jonka kasvot on itää kohden. Hänen päänsä, kumarruksissaan eteenpäin, Lapin 1umet kiireellänsä, katselee Suomenmaata. Hänen kaulassaan on koristeena saariston vihriäinen helmivyö. Hänen selkänsä, raskaasta taakastansa koukuissaan, kantaa Skandinaviaa. Hänen käsivartensa on ojennettu Venäjää kohti, tarkoittaneeko se uhkausta vai lieneekö hyväilemistä? Viro, Liivinmaa ja yhdistyneen Saksan pohjois-ranta, ne ovat hänen hameensa liepehenä. Mutta alapäässään merenneitosen pitkä vartalo kääntyy mutkaiseksi kalanpurstoksi, Tanskan saariston ja Juutinmaan välitse, ja vajouu näkymättömiin Pohjoismeren aaltoihin.
Maatiede on leikillään niin laittanut, että tämä meren-neito halailee Suomennientä ja että hänen sydämensä lyö Suomen rintaa vasten. Kaikki muut Itämeren rantamaat katsovat myös toiseen suuntaan, Suomi vaan katselee yksistään Itämerta kohti. Siitä se on kohonnut; sinnepäin sen ranta viettää; sinne se lähettää kaikkein lukemattomain järviensä vedet. Itämeri on Suomen kasvattaja, Suomen imettäjä, Suomen kätkyt; sen syliin on Eurooppa pannut nuorimman tyttärensä, hoidettavaksi vuosisatoja tuntemattomia varten, siksi kun neiti olisi täys-ikäiseksi varttunut. Itämeren laineet yhä laulelevat sille kätkytlauluja ja lahjoittelevat sille yhä uusia rantoja leluiksi, samoinkuin kevätaurinkokin joka vuosi lahjoittaa sille uuden vihriäisen hamehen.
Suomi-tytär osoittaa kiitollisuuttaan tätä kasvattajaansa kohtaan sillä että vartioitsee Itämeren pohjoisia lahtia. Suomen asunto on siinä kulmauksessa, jossa on merenneidon vyötäisten, käsivarsien ja rinnan liitospaikka. Suomi vartioitsee sitä kohtaa, jossa Ahvenan saarivyö ympäröipi merenneidon vyötäiset; senpätähden ovatkin kaikki Itämeren kosijat ensiksi aina suostutellcet Suomea. Saksalainen, Tanskalainen, Ruotsalainen, Puolalainen, Venäläinen ovat kukin vuorostansa pyytäneet omakseen meidän pohjoisen neidon kättä -- sydämestä on vähemmin lukua pidetty -- ja Suomen hallitsija on aina myös samassa ollut Itämeren vallitsijana. Kylläpä Suomi kallioinensa, myrskyinensä ja jäinensä, aina on ollut oakas ruusu poimittavaksi eikä ole hän myös ollut kovin kärkäs suomaan kättänsä ensiksi tulleelle. Vasten tahtoansa on hän ottanut osaa mahtavain pitkälliseen taisteluun vallasta Itämeren yli; virtana ovat hänen verensä vuotaneet, punaten meren aallot, punaten manteren lumikinokset aamuruskon karvaisiksi.
Suomi on, samoin kuin muinoin Afrodite, kohonnut meren sylistä. Oli aika semmoinen, jolloin Itämeri sujuttelihe Pohjois-jäämeren lahtena, jolloin jäiset aallot, kantaen jäisiä kallioita, läikkyivät kaiken manteren ylitse tällä Euroopan kulmalla. Mursu täällä piehtaroitsi ojennellen ruumis- vantturataan; luvuttomat laumat Pohjanperän lintuja liitelivät, laatelivat sumussa näiden kolkkojen vesien yli. Aution ulapan pinnasta ei kohonnut mikään muu, paitsi Skandinavian vuoriharjun kukkulat, jotka pitkanä kaarena itäänpäin myös kiertävät Suomen pohjoispuolen, ja haaroineen, jatkoineen ovat meidän maamme selkärankana. Tämän harjukaaren eteläpuolella oli meri täynnä lukemattomia salakareja, pohjasta ylöspistävien harju- haarojen huippuja. Näistä kareista oli vähitellen maatuva Suomen mantere.
Mutta syvällä meren pohjan alla ponnisteli maanalan tuli. Se on täällä vahvan, lujan kannen alla pii1ossa; ei ole täällä mitään Hekla-tulivuorta, mitään Geysir-suihkulähdettä, ei edes mitään tavallistakaan kuuman veden hetettä; harvoin vaan liikahtaa maa pienestä, heikosta täristyksestä. Maan-alan tuli tekee työtänsä salaa syvyydessä ja kohottelee hitaasti, lakkaamatta, jättiläis-voimalla sitä harmaa-kivistä kallioperustusta, jolla Suomi sekä Pohjois-Skandinavia lepäävät. Pohjanlahden molemmilla rannikoilla on jo pitkät ajat ihmeellä huomattu, että meri vähitellen pakenemistaan pakenee. Missä muinoin suuret laivat kulki, siellä on nyt tuskin venosenkaan varalle vettä; missä kalastajaukko nuorena poikana laski verkkojansa, siellä nyt lehmät syövät heinää vihriällä luhtaniityllä. Luotoja ja salakareja ilmauu, joista ei ennen aikaan tietänyt kukaan; ne kasvavat saariksi; saaret maatuvat kiinni toisihinsa ja mantereesen, satamat mataloituvat, rannikot laajenevat, aura kyntää, ja viikate niittää muinaista meren-pohjaa. Uusi maa joka ihmispolven kuluessa kohoaa meresta, ja joka vuosisata lahjoittaa Suomelle koko ruhtinaskunnan lisään.
Kaikki tää on hehkuvan tulen työtä, joka ponnistelee syvällä meidän jalkojemme alla maan sydämessä. Turhaan pyytää se halkaista paksua kuorta, joka siltä ilmiin-pääsön sulkee ja kasvaa kasvamistaan yhä Pohjolan pakkasten voimalla. Se ei saa toimeen enempää kuin muutaman kurtun manteren pintaan; tään kohdan se kohottaa, tuon paikan se vajottaa. Koko Itämeren pohjanotkelma näkyy laineen tavalla liikkuvan; pohjosessa se kohoaa, etelässä se alenee. Mutta se on laine, jonka kohoamista ja alenemista ei käy tavallisilla mitoilla mittaaminen; se on ikilaine, joka majesteetillisena vieree vuosituhannesta vuosituhanteen.
Ei ole vielä saatu täysi selvä tästä vahvan mannerpinnan lainehtimisesta meidän Pohjanmailla. Vanhoista, rantakallioihin hakatuista merkeistä on vaan arveltu voitavan päättää että Pohjois-Ruotsi sekä Pohjois-Suomi kohoavat noin 4 jalkaa vuosisadassa, vaan Etelä-Suomi sekä Keski-Ruotsi ainoasti 2 jalkaa samalla ajalla. Ruotsin rannikolla kohoaminen lakkaa muutamien peninkulnnien päässä eteläpuolella Tukholmaa; ja Skoonen sekä Pommerin rantoja myöten on arveltu maan vähitellen vajoovan.
Suomenmaa kohoaa; se on luomisen lakkaamatonta jatkoa. Vuosituhansia on meidän maamme tällä lailla, tuuma tuumalta, kohottanut ja yhä vielä kohottelee honka- seppeleisiä vuoriansa, vihertäviä laaksojansa ja avaria kanervikko-kankaitansa merestä, joka ennen muinoin koko sen pinnan peitti. Tämä pinta on sangen epätasainen. Manteren kohotessa ja meren paetessa on siis yksi osa meren vesistä jäänyt notkelmiin; se on Suomen epälukuisten järvein synty. Alussa meidän suuret järvet olivat meren-lahtia, ja lahtien suut vähitellen maatuivat yhä kapeammiksi salmiksi. Mutta koska, maan yhä vielä kohotessa, viete merelle päin tuli jyrkemmäksi, niin salmet muuttuivat jo'iksi, jotka kuljettavat järvien liikavedet mereen. Nämät joet olivat ensi-alussa syvät, aluksin kuljettavat; mutta vietteen kohotessa jyrkemmäksi ne tulivat matalammiksi, virtavammiksi. Jäät, keväällä lähtiessään, tempasivat kiviä rannoilta. Kivet vajosivat pohjaan joen ahtaisin paikkoihin, se oli koskien synty, jotka nyt niin monessa paikassa estävät venekulkua Suomen jo'issa, ja jotka yhä vieläkin, jäiden lähtiessä, muuttavat sijaansa tai suurenevat. Mutta järvien vesi, kun ei se ollut enää välittömässä yhteydessä meren kanssa, muuttui, sateen ja lähdesuonien vaikuttaessa, suolaisesta suolattomaksi. Ne elävät ja kasvit, jotka vaan suolaisessa vedessä tulevat toimeen, kuolivat pois, ja suolattoman veden asukkaita sikisi heidän sijahansa. Ovatpa sentään useammat kalalajit, jotka nyt umpijärvissäkin, umpilammissakin vilskuvat, alkuansa kotoisin merestä, ja maan kohotessa jääneet salpauksiin nykyisiin ahtaisin kammioihinsa.
Meri ei siis ole nytkään vielä jättänyt kasvattiansa. Se syleilee häntä molemmilla käsivarsillaan, Suomen ja Pohjan lahdella, ja hänen rintahansa se on jättänyt lukemattomia ihania vesisuonia. Nämät kaksi merta ovat näkyvissä: ulkonainen ja sisällinen Mutta onpa vielä kolmaskin meri, joka tuntuu, vaan ei näy: ne on maan-alaiset vedet. Sillä osaksi on tuo muinainen meri vajonnut Suomessa maanpinnan alle ja synnyttänyt äärettömiä soita, tuhannen tuhansia lähteen silmiä. Nämät vedet venyvät liikkumatta umpilaaksoissa, taikka vuotavat nekin näkymättöminä vietettä myöten, kartuttaen jokien sekä purojen voimaa. Ei ole Suomenmaalla vertaistansa maailmassa vesirikkauden puolesta: sillä on vettä ympärillään, vettä sisässään, vettä allansa.
Suomen järvet eivät ole niinkuin muut järvet, sen joet eivät ole niinkuin muut joet, sen suot eivät ole niinkuin muut suot. Täällä vaikuttaa suuri voima ääneti, pauhaamatta, aina pyrkien määrättyä tietänsä. Muualla maailmassa on joki-vesistöjä, täällä järvistöjä. Suomenmaa viettää etelään ja lounaasen päin; näihin molempiin suuntiin pyrkivät järvet levahtämättä, pyrkivät emänsä Itämären syliin. Ei ole yksikään järvi liikkumatta, pyrkimättä; jos ei sillä ole näkyväistä lasku-suuta, niin siristelee se vesiänsä pois salaa maan sisässä. Mutta useimmat, avarimmat järvet ovat liittyneet yhteen suuriksi yhtenäisiksi vesistöiksi, jotka vallitsevat äärettömiä alustoja. He laskevat toinen toisehensa, välin kohisevan kosken, välin hiljaa virtaavan salmen kautta; he leviävät välistä suuriksi seljiksi, välistä haarautuvat moneksi lahdelmaksi, noudattaen kaikkia maan vietteen mutkia, siksi kun loytävät kapean joki-kuurnan, joka viepi yhdistyneet vedet merehen. Joki Suomenmaassa ei ole muuta kuin järven viimeinen harppaus. Joki täällä ei synny korkeassa vuoristossa, sitä ei imetä Alppien sulava lumi. Hän syntyy usein kenenkään huomaamatta syrjäisestä suosta tahi nimettömästä lammesta. Eikä aikaakaan, niin hän katoaa järvi-jaksoon, joiden vedet hän ottaa saatellakseen alas rantamaille. Kun hän sitten jälleen ilmauu joeksi ja on olevinansa itsenäinen, eipä hän olekaan kuitenkaan muuta kuin järvien käskyläinen ja kuormankantaja, -- verovouti, joka viepi merelle manteren veron -- ja hän harppaa vesitaakkoineen, jäälohkareineen, pölkkylauttoineen koskelta koskelle äkkipäätään mereen.
Tälla lailla merestä kasvanut Suomi on niemimaa, joka länteen ja itään leviää 38" 35 ja 50" 2' F. välillä, täyttäen 83 1/2 maatieteellistä peninkulmaa; pituutensa pohjoseen ja etelään -- 59 48' ja 70 6' pohjoista leveyttä -- on l54 1/2 maatieteellistä peninkulmaa. Pinnan avaruus on luettu 6,844 maatieteelliseksi peninkulmaksi.
Siihen aikaan kun Preussi ei vielä ollut tulvannut 1815 vuoden rajojen yli, kävi yksi meidän maanmiehemme Berlinissä, ja sattuipa kerta, hänen ollessaan seurassa oppineitten miesten kanssa, Suomenmaa puheen aineeksi. -- "Suomi?" virkkoi yksi läsnä-olijoista. "Sehän taitaa olla pikkuinen maa tuolla Pohjan perällä; kuinka suulri se voinee olla?" -- "Kyllä niin," vastasi siihen meidän maanmiehemme, "onhan se pieni, aivan mitätön maa: ainoasti senkokoinen kuin Preussi, Baijeri ja Wrtembergi yhteensä." -- Suomi onkin todella semmoinen maa, jonka jokainen maakunta ko'oltansa vetää vertaa kuningaskunnalle. Mutta onpa sentään jotakin enempää tarvis paitsi pituutta ja leveyttä, jos tahtoo maan mahtavien verroille vetäitä, ja vielä päälliseksi on Suomi Venäjän rinnalla niinkuin puolukkamarja meloni-hedelmän vieressä.
Pohjanmaiden selkäranka, se jylhä tunturi-sarja, joka perimmäisessä pohjosessa ympäröipi Suomen kiireen, sitoo meidän maamme yhteen Skandinavian niemimaan kanssa. Se merenrauma on kuivunut, joka muinoin yhdisti Jäämeren Itämereen ja Suomenmaasta ynnä Skandinaviasta teki erinäisen saaren tai saari-ryhmän; sen kuivumisen perästä on Suomenmaa idässä kasvanut kiinni Venäjänmaahan, jonka kautta sen ainoa maatie Euroopan mannermaalle käy. Tuon muinaisen merenrauman sijassa on nyt erittäin vesiperäinen vyöhyke, täynnä järviä ja soita, korpia ja erämaita. Tähän ovat valtiomiehet ja rauhanpäätökset, hamasta 1323 vuodesta asti, piirtäneet valtiollisen rajan Suomen ja Venäjän välille; mutta kansatieteellinen ja luonnontieteellinen raja käypi paljon idempänä. Kolmelta tahkolta: etelässä, lännessä ja pohjosessa, on Suomenmaalla vahvat, luonnolliset rajansa; mutta luoteinen raja Ruotsin puolella ja koko itäraja Venäjätä kohti on vaan tekemäl1ä tehty. Näissä seikoissa ynnä myös maan asemassa Itämeren molempien lahtien välillä on selitys Suomen valtiolliseen kohtaloon. Pohjoisessa ilmanlaadussa, kallioperustuksessa ja syntymisessä merestä, niissä on selitys Suomen sivistyshistoriaan.
Suomenmaa on siltana Pohjois-Euroopan Länsi- ja Itämaan välillä. Luonto ja kansa, sivistys ja historia, kaikki todistaa tätä Suomen välitysvirkaa niiden maiden välillä, joissa nykyisen Euroopan mahtavimmat kansakunnat, Germanilaiset ja S1avi1aiset, asuvat. Täällä nähdään paljon Skandinavian luonteen mukaista, paljon Venäjän luonteen tapaista, ja kuitenkin Suomen luonne kumpaisistakin eriää. Skandinavian vuoret, ennen kuin katoovat Venäjän hieta-aroihin tahi viljaviin savimaihin, ensiksi leviävät koko Suomen yli matalina harjuina ja litteinä kallioina. Ei ole täällä korkeita kukkuloita, ei ole täällä avaria alankoja, Suomen koko pinta kohoaa ja alenee vienoilla viettehillä laineitten tavalla; kovaa harmaata-kiveä, pehmeätä vedenjättämää maata, alin-omaista viljamaan ja korven vaihtelemista. Skandinavialle omituiset järvet ja Venäjällä laajalta vallitsevaiset hietakankaat kumpaisetkin vasta Suomessa osoittavat koko majesteetillisen ihanuutensa ja täyden jylhän jaloutensa. Kasvikunta ja eläinkunta täällä samaten ovat välitysnivelenä Skandinavian ja Venäjän eriluontoisten lajien välillä; niissä yhdistyy jotain toisen kuin toisenkin omituisuudesta: Länsi-Suomessa vähän enemmän skandinavilaista, Itä-Suomessa vähän enemmän venäjän- tapaista. Niinpä kansakin, vaikka muutev niin omituisesti eriää sekä Skandinavian että Venäjän kansan luonteesta, on lännessä omistanut jotain edellisestä, idässä jälkimmäisestä, ja on kuitenkin vento vieras kummallenkin. Suomalaista pidetään Ruotsissa puolena Aasialaisena, Venäjällä puolena Ruotsalaisena. Maanviljelys, kaskineen, riihineen, on yhtä omituinen; samaten hengenviljelys, joka länsimaisella perustuksella rehoittaa, vaan kuitenkin on saanut omituisen luonteensa omituisesta kansanhengestä. Suomen koko historia on välikädessä 1änsinmaan ja itämaaan taistelevain valtain välillä; se on suvantona kahden vastakkain vyöryvän myrskylaineen kohtaamiskohdassa, joista välistä toinen tai toinen voittaa, välistä kumpainenkin voimattomina vaipuvat.
Nerokas Ruotsalainen Israel Hvasser on kaikesta tästä päättäen ennustanut, että Suomesta aikanansa tulee se silta, josta Länsi-Euroopan sivistys on kulkeva avaraan Venäjään sisään ja sieltä sitten leviävä kaikille Aasian barbari- kansoille. Epäilijä, realista, nähdessään tämän köyhän, vähälukuisen kansan, joka itsekin vielä on niin suuresti valistuksen tarpeessa ja säilymisestänsä taistellen melkein mitättömäksi katoo Idän jättiläisen sylissä -- epäilijä., realista on kovinkin naurava sitä ennustusta. Mutta tämä nerokkaan Ruotsalaisen unelma, jolla onkin hiukka tukea historian kokemuksessa, tuopi esiin niin tärkeän, niin jalon tehtävän Suomelle ja ihmiskunnalle, että se kyllä ansaitsee muistoon-panemista tulevaisten polvikuntain varalle.
omenniemi on Itämeren notkelman koillispuolinen rinne. Itämereen siis laskeuvat kaikki sen vedet, paitsi muutamat harvat Pohjan perällä, jotka juoksevat Jäämereen. Vedenjakajana Itämeren ja Jäämeren välillä on tuo tunturi-jakso, joka, lähtien Skandinavian harjanteesta, haaroineen, mutkineen seisoo Suomenmaan vahvana, harmaakivisenä alku-ytimenä. Tälle meidän pää-selänteelle, jonka mutkat itään ja etelään syleilevät Suomea, pannaan erittäin nimcksi Maanselkä.
Maanselästä sitten lähtee Suomen muut harjanteet haaroineen, eri-nimillä ja eri-pituudella, eri-korkeudella. Sisimmät ja tärkeimmät niistä ovat Suomenselkä, joka Maanselän koilliskulmasta lähtien käypi halki koko maan Pohjanlahden rannikon keskipaikoille, ja Salpausselkä, joka Maanselän eteläisimmästä päästä kaaritteleikse
Sulänteen päin Etelä-Suomen kautta, rantavallina Suomenlahtea vastaan. Näiden molempien vallien sisäpuolella leviävät suuret järvi-ylängöt; niiden ulkopuolella viettävät matalat, viljavat rantalaaksot vähitellen, jatkautuen meren pinnan alatse.
Vuoria ja vesiä -- kas siinä on Suomenmaa! Kova harmaakivi on koko maan perustuksena. Hänessä on syvä, salainen voima; mutta se ei ihmeytä, sillä korkeus puuttuu. Harmaakivi on peitossa maanpinnan alla, taikka sujutteleikse pitkinä, matalina laineharjuina halki maan. Ainoasti Maanselkä Pohjan perällä tekee syvän vaikutuksen tunturiensa kolkon majesteetillisuuden kautta. Siellä ikivuoret ovat latouneet päällekkäin korkeiksi röykkiöiksi taikka törröttävät yksinäisinä, jy1hinä kukkuloina., kohoten 2-3,000 jalan korkeuteen meren pinnan yli. Haarautuessaan ja ikäänkuin vietettä alaspäin virratessaan, tämä emäharju yhä enemman menettää omituista tunturi-jylhyyttänsä. Korkeus vähenee, harjanne alenee 1,200:aan, jopa 800:aan jalkaan, ja lähempänä rannikoita kohoavat kukkulat harvoin 4-500 ja1kaa korkeammalle meren pinnan yli.
Harjanteet maan sisemmissä ja eteläisemmissä osissa usein katkeavat, jättäen väliin loiroja tahi laaksoja. Toisinaan haarautuvat ne pitkiksi hietasärkiksi, jotka ovat muinaisten meren-aaltoin kokoon-ajamia; toisinaan hajoovat yksinäisiksi knkkuloiksi, joilla on padantapaiset laaksot välillään. Usein ovat vuoret maanjäristyksistä, jäästä ja vedestä aivan pirstautuneet, ja irtonaiset kalliolohkareet ladotut päällekkäin jättiläisröykkiöiksi, taikkapa myös piroitetut ylt'ympärille lukemattomiksi erikokoisiksi ja eriskummallisen muotoisiksi vierukiviksi. Mutta kaikilla näillä röykkiöillä sekä erinäisillä kivillä on se yhteinen omituisuus, että kulmat ja särmät ovat kuluneet tasaisiksi noiden muinaisten mylläysten voimalla, jotka net ovat mattäneet päällekkäin. Itse vuorten pinta on pohjois- puoleltaan sileäksi hivottu taikka täynnä rinnakkain käyviä viiruja, johon on ollut syynä, muutamain mielestä jäätikköin kulku, toisen arvelun mukaan hirmuinen, koillisesta tullut merentulva.
Ylämaan laaksot ovat kaikki järvinotkelmia: jokaisen pohjassa aina on järvi. Järvia on siis yhtä äärettömän paljon kuin laaksonpohjiakin. Suomea sanotaan tuhantten järvein maaksi, mutta tämä luku ei tule vielä totta likellekään. On joskus kohtalaisesti suurten maa-talojen alustalla aina 60:een järvehen. On niitä joskus pienenlaisessakin pitäjässä melkein 200. Koko lukua ei tiedä kukaan, mutta 1/8 Suomen sydänmaasta on veden vallassa. Maan yhä kohotessa ja sen vietteen kallistuessa jyrkemmäksi vähenee kuitenkin näiden äärettömien vesien ala vähenemistään. Pienemmissä, matalammissa järvissä on tämä seikka selvään nähtäva; suurissa, syvissä on vaan välittäistä nousemista ja alenemista huomattu.
Onpa myös jo aivan tyhjiksi kuivuneita järviä, joiden pohjassa kuusia seisoo, ylettyen latvoillansa ympäröivien vuorten harjun tasalle.
Rannikko-laaksot ovat alangoita, joiden kautta monilukuisia virtoja, jokia sekä puroja juoksee -- meren imutorvia, joilla se juopi itseensa järvien liiat vedet. Näiden rannikko-laaksojen viljava mutamulta tekee maanviljelyksen loistavaksi. Näillä seuduin asuu kansa tiheimmässä; näille seuduin ovat vanhirnmat kaupungit syntyneet; näillä seuduin on teollisuuden, tieteitten, taiteitten, sivistyksen pesäpaikka Suomessa. Tänne on myös hallitus perustanut keskus- paikkansa, tänne historia asettanut taistelu-tanterensa. Meidän maata voisi verrata mahdottoman suureen lumipalloon, joka ulkopiiristään ensiksi on alkanut sulaa.
Z. Topelius, Matkustus Suomessa