Vanhinna vi]jelysmaana on lounainen rannikkolaakso: Varsinais-Suomen maakunta, johon myös kuuluu Ahvenan avara saaristo ja maan entinen pää-kaupunki Turku. Sitä lähinnä raivattiin viljelykselle eteläinen rannikkolaakso: Uudenmaan maakuta, joka sisältää uuden pää-kaupungin Helsingin. Sitten kaakkoinen rantalaakso: Karjalan maakunta, levea kannas Suomenlahden sekä Laatokan vesien välillä, ja paitsi sitä myös leviten avaroina, harvassa asuttuina saloina pitkät matkat pohjoiseen. Pohjanlahtea myöten käyvät myöhemmän-aikuiset viljelysmaat: Kokemäen joen notkelma pistäikse Satakunnan maakuntana kauas itään päin ja tuo pitkä luoteinen rannikko käsittää Pohjanmaan.
Vesirikas ylänkö, jonka pohjois-osat vielä 16:n vuosisadan alkupuolella olivat Lappalaisten kulkupaikkoina, jakautuu kolmeen suureen järvi-notkelmaan: äärimmäisenä idässa, Saimaan notkelmassa Savon maakunta; sitä lähinna, Päijänteen notkelmassa Hämeen maakunta, ja läntisimpänä Näsijärven notkelma, jonka enimmät osat on luettu Satakuntaan. Ylänkömaahan kuuluu paitsi näitä vielä idässä Pielisjärven notkelma eli Pohjois-Karjala, ynnä Kainuun notkelma Oulunjärven ympärillä, joka kuuluu Pohjan- maahan. Samaan maakuntaan luetaan myös Koillis-Suomen järvilaaksot, korkeimmat meidän maassa. Maanselän tunturein molemmin puolin leviävät perimmäisessä pohjosessa Lapin erämaat, joista pohjoisimmat laskevat vetensä Inarijärven notkelmasta Jäämereen.
Suurten järvienkin rantamaat, samoin kuin meren, ovat viljavat, tiheämmässä asutut; niillä on viljelys saanut vakavan jalansijan ja historian tapaukset tanteren. Niiden takana piilee syrjäisessä, rauhallisessa varjossansa ihana, maailmalle tuntematon maa.
Laatokka on kyllä lähettänyt punaista porfyrikiveänsä Napoleon'in hautakummulle, Ruskeala marmorapatsaitansa Iisakin kirkkoon Pietariin. Mutta harmaakivi, josta Aleksanteri I:n jätti1äis-patsas on tehty, on niin yksin- valtainen meidän maassa, että se vaan aika harvoin suopi sijaa muille kivikunnan lajeille. Runsaasti on tosin Suomessa kalkkia, mutta valitettavasti ei mitään toivoakaan kivihiilistä. Kaikkia metalleja on suku Suomen vuorissa; vaan kateelliset Manalaiset vartioivat tarkasti niitä aarteitansa. Niin niukasti suovat he niistä osaa, että luulisi Suomen vuorten olevan köyhimmät koko maailmassa, ja kuitenkin on nyt viimein vihdoinkin ruvettu ryöstämään kultaa meidän Lapista. Rauta ja vaski ovat muuten ainoat metallit, joita tähän asti on löydetty runsaammalta. Raudasta ovat Itä-Suomen järvet sekä suot erittäin rikkaat; se peittää niiden pohjan tummanruskeana lattiana, joka kasvaa uudelleen 30:n vuoden kuluessa, jos sitä on pois kuorittu. Kaikki multa ja sora Suomessa on raudansekaista; samoin myös lukemattomat lähteet. Luojan mielestä ei tämä maa vielä, ollut tarpeeksi kova: hän varusti sentähden vielä kalliotkin rauta-silanksella.
Hiekka ja savi vaihtelevat täällä muinaismeren jättämän mudan kanssa. Se on kovaa maa-perää, joka vaatii vahvoja käsiä. Vaan kuitenkin olisi Suomi hyvinkin viljava maa, kunhan vaan meillä olisi lämpimämpi aurinko.
Mutta päivän säteet täällä 60:n ja 70:n pohjoisen leveyspiirin välillä käyvät vinoon maata kohti. Pohjan perän Hiisi jäisillä käsivarsillaan yhä tavoittelee vastahakoista morsianta. Suomii joutuisi hänen saaliikseen, jos ei suopeammat luonnonvoimat olisi estelemässä hänen voitolle-pääsöänsä. Maamme viettää etelään ja lounaasen päin, se kääntää kasvonsa puolipäivän ja iltapäivän lämpimän auringon puoleen. Sen suojana pohjosta vastaan ovat Maanselän tunturit. Sen pinta ei ole kovin korkealla; sillä on syvät vedet sisustassaan ja ympärillään. Sille on suotu hiukka osaa golf-virran lauhduttavasta lämpimästä. Kaikesta tästä tulee että Suomella kaikista maista maan päällä, Skandinavia pois luettuna, on lauhkein ilman-ala näin kaukaisella I'ohjan perällä. Sillä on 66:n leveyspiirin kohdalla yhtä paljon lämmintä kuin Pohjois-Aasialla 54:n ja Eteläis-Labrador'illa Amerikassa 48:n paikoilla.
Onpa sentään Pohjan kolkkouttakin tarpeeksi. Vuotuinen keskilämpö on eteläisessä Espanjassa + 18 pykälää, Franskassa + 12, Englannissa ja Pohjois-Saksassa + 8, Ruotsissa ja Norjassa + 3-4, vaan Suomessa 2 1/2 Cels. Venäjällä ei keskilämpö niin pohjoisissa paikoissa kuin Suomi ylety täyteen yhteenkään pykälään. Suomenmaan suuri pituus tietysti tekee että lampö on sangen epätasaisesti jaettu. Turussa se on keskimäärältään + 4,61, vaan Enontekiäisissä Lapin rajalla-- 2,68. Samalla aikaa kun kirsikkapuut ovat täydessä kukasssa Turun seudulla, Lappalainen ajaa ahkiossaan, iloiten hyvästä Juhannus- kelistä. Mutta jos vaan Heinäkuun vertaamme, niin on Lapissa kuuma Etelä-Suomcen verraten. Kostea rannikko- ilma on lauhkeampi ja tasaisempi kuin kuivempi ilma sydänmaalla; Länsi-Suomi on lämpimämpi Itä-Suomea.
Meidän ilman-alusta on sanottu: Suomessa on yhdeksän kuukautta talvea ja kolme kuukautta kesätontä aikaa. Leikki aina omiaan lisää; onpa kyllin siinäkin että talven valta kestää koko toisen puolen vuotta. Marras- ja Joulukuu: syystalvi; Tammi- ja Helmikuu: sydäntalvi; Maalis- ja Huhtikuu: kevät-talvi; Touko- ja Kesäkuu: kevät; Heinä- ja Elokuu: kesä; Syys- ja Lokakuu: syksy. Kukat on kerkeät kulumaan, hanget hitaiset. Muutamat lyhyet viikot vaan kestaä elävän luonnon vuotuinen elin-aika. Suuri osa kuluu Huhtikuuta Etelä-Suomessa, suuri osa Toukokuuta Pohjois-Suomessa ennenkuin lumet on sulaneet. Mutta silloin jäät lähtee, meri ja järvet alkavat sinertää jälleen, joet katkaisevat kahlehensa, muuttolinnut palauvat. Sitten on maa vielä jonkun aikaa kuloheinän vallassa ja ilmat kolkot, tuuliset; sen perästä tulee lämmintä ja sateita, ja parin viikon, jopa monesti parin päivän kuluessa kesä saapi täyden voiton. Sanoin ei voi selittää, kielin ei kertoa mitä tunteita tuo uudesti heränneen elinvoiman näkö nostaa, ja siihen vielä tulee lisäksi pimenemättömän valon vaikutus. Koko kolme kuukautta. kestää sitten Pohjois-Suomessa yhtä paivää. Yökin paistaa, ilta- ja aamu-rusko suutelevat toisiansa. Tässä lakkaamattomassa valossa hyötyy kasvikunta ihmeellisellä nopeudella. Oraan, korren, kukan ja hedelmän valillä on vaan yksi ainoa pitkä päivä, ja kun se päivä on lopussa, kun ensimmäinen hämärä levittää peittonsa maan yli, ja ensimmäinen tähti taas alkaa pilkoittaa iltataivahalla, silloin on ikäänkuin iltakelloin sointi-aika nurmille ja pelloille, käsky luonnolle jälleen käydä pitkälliselle levolleen. Yhtä kerkeästi kuin se tuli, katoaakin myös kesän ihanuus; yksi halla yö, yksi pohjosen puhallus, ja syksy seisoo surullisesti koreassa, karisevassa lehti- puvussaan. Syksy täällä tuopi viljan leikkuun, vaan ei yhtään viinimarjaa, harvat hedelmät. Talvi tullessaan ei tuo niinkuin Keski-Euroopassa sumuja ja kolkkoja sateita, se tulee selkeänä, pirteänä, virkistävänä, ei vihollisena, pikemmin hyvänä liittolaisena. Se salvoo siltoja, se tasaa teitä, se lyhentää välit, se aukaisee pääsemättömät korvetkin ihmisten kuljettaviksi. Niin rakas on meille talvi ynnä sen komeat pohjosen-palot, sen valkoiset hanget, sen kilisevät kulkuset, sen liukkaat sukset ja sen hauska koto-elämä, että jokainen Pohjan lapsi Etelässä mielellään vaihtaisi tuon ijankaikkisen kesän yhteen kouralliseen lunta.
Muutamat luonnon tutkijat arvelevat huomanneensa että Suomen ilman-ala viime vuosisadan kuluessa muka on tullut epävakaisemmaksi, kesät kylmemmiksi, talvet lauhkeammiksi, ja väli-ajat, syksy sekä kevät pitemmiksi. Jois niin todella on laita, sitten on syy siihen maan viljelelemisessä ja korpien kaatamisessa, ehkä myös ilmavirroissa, joiden synnystä ei ole tietoa. Talvella tuulet enimmiten käyvät Etelästä, kesällä Lännestä. Kuivin on pohjoistuuli, sateisin itä. Valtameren huurut kohoavat yli-ilmoihin, sakenevat avaran mannermaan yli Idässä ja laskeuvat sieltä sateina maahan. Vakinainen kesä ja vakinainen talvi aina alka at itätuulella.
Ihmeyttäväinen ja opettavainen on elävän luonnon taistelu Pohjanperän voimaa vastaan. Jos matkustat eteläisestä Suomesta pohjoiseen ja niin edespäin Lapin autioille tuntureille, niin on sinusta aina, jokaiscn peninkulma- kymmenen päähän päästyäs, tuntuva ikään kuin kulkisit elämästä kuolemaa kohti. Ja päinvastoin kullankaivaja ja luonnontutkija, Pohjan periltä palatessaan etelämaille, mielestään aivan kuin kulkee kuolemasta elämään. Toden todella ei ole kuitenkaan elämä missään aivan kuollut: ikilumienkin rajalla se vielä aina taistelee.
Suomen maan asema on Pohjoispiirin molemmin puolin, kylmän ja lauhkean ilma-vyöhykkeen rajalla; se käsittää siis kumpaistenkin kasvi- ja eläinkunnan. Kasvit ja elävät saavat täällä kaiken sen puutteen ja taistelun, voiton ja kadotuksen kokea, jonka alainen elämä on näillä Pohjan perillä. Pohjois-piirin tuolla puolen nähdään kasvi- ja eläinkunnan alhaisempia luokkia paljon runsaammalta kuin korkeampia. Ei ole sitä paikkaa 70:n leveys-asteen seuduilla, jossa ei maa-perä ja kalliotkin viljalta kasvaisi sammalia tai jäkäliä; vaan ainoat puut, jotka tunturi-lakeiden yksitoikkoisuuteen tuovat vaihettelevaisuutta, ovat vaivais-koivu, katajapehko, paju sekä rnaanpintaa myöten mateleva kuusi. Toiselta puolen ilma on täynnä tuhannen tuhansia itikoita, lukemattomat vesilintu-parvet vilisevät kaikilla rannoilla, ja vedet ovat upi-rikkaat kaloista.
Ensimmäinen maanviljelyksen alku nähdään 68:n ja 69:n leveys-asteen vaiheilla Inarijärven eteläpäässä. Se ilmautuu ohrapellon muodossa: se on rohkea vaatimus taisteluun Pohjan perän haltijalle, ja useammin täällä korjaakin ohrat halla kuin kylväjä; mutta ne ilahuttavat kuitenkin vaeltajan silmää. Samalta rajalta alkaa vaivainen mänty, ensimmäinen leppä, haapa, tuomi, raita, viimeinpa myös pihlaja ja koivu, kaikki arasti pysytellen itsiänsä vuorten paivärinteillä. Päivän-paisteisilla mättäillä nyt jo myös nähdään Pohjan perän marjoja: ensiksi suo-muuraimia, sitten puoloja, mustikoita, juovukoita, karpaloita. Vaaraimet, mansikat., orjantappuran marjat sekä maa-muuraimet eli mesimarjat alkavat vasta Maanselän eteläpuolelta.
Päästyämme 67:n leveysasteen paikoille, onpi kasvikunta tunturein suojassa jo suuresti vaurastanut. Ensimmäiset metsät alkavat Kemin joki notkelmassa; jalo, korkea honka kohottaikse pilviä kohti. Se tarvitsee 180 vuotta joutuakseen täyteen pituuteensa, sen ikä on neljättä sataa vuotta; mutta se onkin sitten enemmän kuin 60 jalkaa korkeudeltaan, neljättä jalkaa lämpimitaten. Tästä 67:stä aina 63:een leveys-asteesen kasvikunta yhä varttuu, voimistuu. Pohjan perän omituinen kasvisto katoaa ja jättää sijaa Pohjois- Euroopan yleisille ruohoille sekä puille. Eteläisemmistä puista halava ulottuu pohjaisimmalle. Sitä lähinnä lehmus ja vaahtera, sitten jalava, pähkinäpuu sekä ora-pihlaja; vaan tammi, saarni ja ulkomaalta tuotettu saksan-kuusi eivät menesty muualla kuin pitkin eteläistä rannikkoa. Hedelmäpuut ovat meillä vaan kylmästä väriseviä vieraita lämpimämmiltä ilman-aloilta; ovat ne sentään usein suotuisat, anteliaat, välistä jalotkin luonteeltaan. Omenapuu kasvaa hamassa Oulussa asti 65:n leveysasteen kohdalla; vaan ei se siellä tuota muuta kuin. kukkia, ei mitään hedelmää. Vasta 63:n asteen paikoilla muodostuu kukista lämpiminä kesinä happamia omenia; 62:sta asteesta alkain omenat kelpaavat syötäviksi, 61:sta tulevat hyviksi. Päärynöitä, luumuja, kirsikoita kasvatetaan enemmän huvin kuin hyödyn vuoksi.
Vielä meidänkin aikanamme on huoli maata suurta, metsää. Mutta ei mikään maa tuhlaa, tätä kallista aarrettansa niinkuin Suomi. Aikanansa oli metsän raivaaminen viljelyksen ensi-työnä; siitä ajasta asti on talonpoika yhä vielä metsän vihollinen, kun pitäisi olla sen suojelija. Puut metsässä ovat joka miehen haaskattavana. Kirves kaataa, sahat hävittää, metsävalkeat polttavat, huono hoito turmelee äärettömiä salomaita. Talonpoika kaataa hirsimetsää saadaksensa sen tuhkista kahdet, kolmet viljat, ja jättää kasken sitten autioksi. Lapset ja naiset käyvät lehtiä hakemassa lampaita varten; he kaatavat koko puun siksi että olisi mukavampi sen lehdet riipoa. Aika oli että maamme sai metsäviraston, sillä avarat maa-alat ovat jo aivan lakeina, ja merikaupunkein täytv;y tuottaa laiva-aineensa 10-20 penin- kulman takaa.
Luonto itsekin on paha metsän haaskaaja. Koska metsä kasvaa tiheästi, niin että ilma ja päivä eivät enää pääse juuriin vaikuttamaan, silloin syntyy lätäköitä, jotka keväällä vuoroin sulavat, vuoroin jäätyvät, ja vahingoittavat puiden juuria. Vähitellen muuttuu koko metsä vetiseksi korveksi, puut lahoovat, ja myrsky sen kaataa. Tällä lailla ovat Lapin suuret salot kadonneet. Pohjoinen ilma rauentaa kasvikunnan elinvoimaa. Metsän raunioille syntyy jankä ja suo. Suomen alasta on 632 neliöpeninkulmaa metsäisiä rämeitä ja 1648 neliöpeninkulmaa metsättömiä rahkasoita. Kaikki tämä erämaa on syntynyt varsinaisen, vahvan metsän häviöllä, ja sitä on kolmas osa koko Suomen alaa. Tätä yhä levenevää erämaata. vastaan viljelys taistelee ahkerasti, väsymätta ja lopullisesti voitolla. Hävittäväiset hallat, turmeltuneet touot saattavat tätä voittoa viivyttää, vaan ei estää. Nyt pellot, niityt, tiet sekä asuntopaikat vasta täyttävät 1/19 maan alaa. Tulevan ajan tehtäväksi jääpi kelvottomaksi muuttuneen kolmannen osan valloittaminen viljelyksen omaksi.
Havumetsä on maanviljelyksen emä. Sen tuhkiin, paloon, on Suomalainen ikimuistoisista ajoista saakka kylvanyt ohransa, joka viljalaji oli ensimmäinen täällä tietty. Tämä kiertolais-maanviljelys vaati paljon metsää, ja vaarojen hongikkoin harvettua astui kansa alemmaksi ja ryhtyi vi]jelemään lehtometsän alustaa viljavissa notkelmissa. Lehtometsässä syntyi karjanhoito ja vakinainen maanviljelys; ne tuottivat vakinaiset asuntopaikat. Siitä syystä ovatkin havumetsän ja lehtometsän eri alustat ikään kuin Suomenmaan asuttamista kuvaava kartta. Tätä nykyä viljellään enimmin ruista, sitä lähinnä ohraa, sitten kauraa ynnä hiukka nisua sekä tattaria. Potaatit, jotka tuotiin maahan noin vuosisata takaperin, antavat nyt 1/3 kansan ravintoa; niiden verralla ovat muut juurikasvit yunä myös herneet ja kaalit aivan vähäpätöiset. Tärkeämpi maanviljelijälle on pellava, hamppu ja humala ynnä tuo pikkuinen tupakka-maa talonpojan navetan päiväpuolella.
Metsästys ja kalastus olivat maan alku-elatuskeinot ja kasvattivat rohkean, vaivoja pelkäämättömän kansan. Molemmat ovat ne kuitenkin huonontuneet huonontumistaan. Metsän vilja on harvennut metsän harvetessa, kala on paennut pois metsättömiltä rannoilta, joilla ei ollut enää entinen matojen ja toukkien paljous tarjona hänen ravinnokseen. Jalo hirvi on melkein sukupuuttoon hävitetty ja nähdään nyt vaan aika ajoin syrjäisillä takamailla. Vielä pitää kuitenkill metsän kultainen kuningas, mahtava mesikämmen, ikivaltansa. Sutta ahdistellaan maan pahimpana vihollisena. Kettuja, ilveksiä, saukkoja, näätiä, oravia, jäniksiä ynnä muita pyssymiehen tavallisia saaliita saadaan joka vuosi suurin määrin. Samoin hylkeitä pitkin merenrantaa. Harvinaisempi on ahma; harvinaisin kaikista ennen muinoin tiheässä asuva majava. Muuten on Suomen eläimistö sama kuin muuallakin Pohjois-Euroopassa. Koti-eläimet ovat samat kuin Skandinaviassa; mutta peura ei viihdy tällä puolen pohjois-piiriä. Erittäin ansaitsee mainitsemista Suomen pieni, ulkonäöltään mitätön, mutta, erin-omaisen kestävä hevonen, jolla on tärkeä osa monessa Suomen ratsumiesten mainioimassa voitossa.
Lintulajeja luetaan 237; niissä 29 petolintua joiden rosvopäällikkönä on suuri maa-kotka eli kokko. Joskus kuuluu satakielisen ruikutus Suomen eteläisellä rannikolla; Laatokan rannalla se on yleinen. Vähemmin vaihtelevainen säveliltään, mutta ihastuttavan suloinen on myös kyntörastaan laulu autiossa metsässä, valoisalla kesä-yöllä.
Mateliaisia on vähän, ja ainoasti yksi käärme myrkyllinen. Kalat puolestaan ovat monilajiset, monilukuiset, ja tärkeitä asukkaita niin vesirikkaassa maassa. Suurimmat heistä ovat monni Hämeen järvissä ja sampi Laatokassa. Lohi nousee kaikkiin jokihin ja saadaan monesta järvestä. Siikaa löytyy täällä myös runsaasti. Sillin vaellukset ei enää ulotu tänne Itämereen, mutta hänen pienempi sukulaisensa silakka eli haili vilisee pitkin kaikkia merenrantoja, ja on, ynnä järvissä asuvan muikun kanssa, kansan yleisenä särpimenä. Lukuisimmat on sekä suolaisessa että suolattomassa vedessä hauki - veden susi - ahven, kiiski, lahna, säynäjä, särki, salakka; harvcmmaisia kuha ja nahkiainen. Valtameren kaloista nähdään meidän rannoillamme ainoasti turska, kammelias ja simppu. Joskus eksyy tänne joku valaskala taikka meri-sika ia hämmästyttää kalastajaväkeä.
Alhaisista elävistä on äyriäinen eli krapu yleinen eteläisessä ja keskimmäisessä Suomessa. Mehiläis-hoito on joutunut unohduksiin; sitä viljellään nyt enää vaan muutamin seuduin eteläisellä rantamaalla. Kotisirkka on tuttava ystävä talonpojan tuvassa, ja sääski eli itikka koko Pohjan perän vitsaus. Alimmaiseen eläinkuntaan kuuluvista asuu melkein kaikissa Suomen jo'issa helmi, piillen mutaisessa simpukassaan, ja pyydetään vielä joskus koristeeksi rouvasväen korvarenkaisiin
Kaikki tämä näyttää meille maan, jossa ihmisen täytyy hankkia eläkkeensä maasta ja vedestä lakkaamattomalla taistelulla. Niin vähä on täällä Etelän suloisesta ihanuudesta ja suruttomasta viljavuudesta, että Suomessa ilo on kerkeä päivän kajanne, rikkaus ihmesatu, ja luonnon kirkkahin kauneus hetken-aikuinen unennäkö. Ankara vakaisuus ja alakuloinen hymy sekaisin, semmoinen on aina Suomen kasvoin muoto. Sen ihanuus on usein vaalakka niinkuin pohjosen palo, kylmä niinkuin valkean hangen loisto, autio ja mietiskeleväinen niinkuin synkkä kuusikko. Toinen puoli sen elämätä on peitetty pimeään yöhön, toinen puoli paistaa sammumattomassa valossa.
Voipiko rakastaa maata niin kolkkoa, niin kylmää, niin paljon itsensä kieltämistä vaativaa? Kysy tälta kansalta, jonka Luojan sallimus on asettanut tänne Pohjan perän raukoille rajoille, ja sinä saat sen vastauksen: "Me sitä rakastamme yli kaiken muun, sillä sen hyväksi taidamme kaikki uhrata. Me sitä rakastamme, koska se on meidän juuremme ja meidän olentomme perustus, ja me olemme semmoiset, mimmoisiksi tämä maa on meidät luonut - tyly, kylmä, taistelevainen kansa - me olemme sulava lumihanki, joka janoo päivää ja avaa sylinsä koittavalle aamuruskolle.
Z. Topelius, Matkustus Suomessa