Kansa
Tää kansa, jolla on asuntonsa Suomen harmaakivisellä perustuksella, on vanhin tietty asukas itäisessä, pohjoisessa ja suureksi osaksi myös läntisessä Euroopassa. Se oli noilla mailla laajalta levinnyt ennen kaiken historian alkua, ennen kaiken tarun alkua. Se häämoittää siellä näköpiirin ja muistin hämäränä, utuisena peränä. Sitä jo kohta meidän ajanlukumme alussa tavataan Fen'in eli Fin'in nimellä, jonka alkujuurena on keltiäinen sana fen = soturi. Itse puolestaan se on aina nimittänyt itseään Sam'iksi, Samelaisiksi, Suomalaisiksi -- joka laajalta löytyvä nimi on synnyttänyt paljon väitettä, vaan vielä jäänyt selitystä paitsi. Ja tastä kansasta, jonka asunnot puolen maan-osamme käsittivät, ovat molemmat yllämainitut nimet viimeinkin tulleet perinnöksi Itämeren notkelman koilliskulmalle, keltiläinen nimi Finland'ina, oma Suomena eli Suomenmaana. Suomen kansa itse on ikivanhasta muinaisajasta alkain yhä peräynyt kaakosta luoteesen päin, Median vuorilta Altain tuntureille, Altaista Uralille, ja sieltä Eurooppaan. Koko tällä pitkällä tiellä, jota he kulkivat, on jokapaikassa kansa-tähteitä, joita nyt ainoasti kielitutkija saattaa keksiä ja yhdeksi heimo- kunnaksi yhteen lukea. Enin osa Venajän avaraa alaa, joka ennen muinoin oli suomensukuisten kansain asuntona ja valtana, on ikään kuin tayteen kylvetty näitä katoavia kansatähteitä, jotka vähitellen sulauvat slavilaiseen kansallisuuteen. Ainoasti Suomen- ja Pohjanlahden rantamailla on voimallisempi, jalompi-avuinen jäännös tuosta muinaiskansasta -- Virolaiset ja Suomalaiset -- löytänyt turvapaikan merien ja jäiden takana, jossa heidän on onnistunut kohota korkeammalle sivistyksen kannalle. Virolaiset, pitkät ajat vastaan ponnisteltuaan, kukistettiin saksalaisten ritarein vallan alle ja saivat palvella näitä perintö-orjina. Suomalaiset samaten, kovan vastarinnan perästä, joutuivat Ruotsalaisten alamaisiksi, ja saivat heidän kauttansa länsimaisen sivistyksen.
Madjarit ja Bjarmit ovat ainoat suomensukuiset kansat, jotka ovat valtakuntia perustaneet. Kaikki muut ovat olleet valtiollista perustamiskykyä vailla. Enin osa niitä kansoja, jotka v. 862 kutsuivat Rurik'in Ilmenjärven rannikoille, oli Suomalaisia, vaan kuitenkaan ei syntynyt silloin suomalainen, vaan slavilainen suuri valta.
Lappalaiset pois lukien, ovat kaikki länsisuomalaiset kansat olleet sotaisat, mutta heidän sota-intonsa on käynyt suojelukseen, ei valloitukseen. Kolme erää täytyi Ruotsalaisten tuoda tänne sota-aseensa, ennen kuin saivat harvasti asutun, keskinäisistä eripuraisuuksista hajanaisen Suomenmaan valtansa alle.
Silloin oli ristiretkien aikakausi, jolloin taivaallinen autuus palkitsi sotaa kirkon vihollisia vastaan. Rooman kirkko tahtoi laajentaa alustaansa Pohjan mailla, voidaksensa pitää vastapainoa Kreikan kirkolle, joka yli Venäjän oli levinnyt. Ristiretkeläis-parvia tulvaili kaikille Itämeren rantamaille. Äsken kristin-uskoon kääntynyt Ruotsi, joka ei vielä ollut vikingi-aikaansa unohtanut, nousi paavi Hadrianus IV:n käskystä ja ryntäsi palavalla uskonkiihkolla Suomen pakanain päälle. V. 1157 Ruotsin ja Götin kuningas Eerik Jedvard'inpoika, Pyhä liikanimeltään, valloitti verisellä voitolla Suomen niemen lounaiskulman ynnä osan etelärannikkoa. Turun linna perustettiin; Suomalaiset ajettiin kastettavaksi Kupittaan lähteelle; Englantilainen Henrik tuli Suomalaisten ensimmäiseksi uskonsaarnaajaksi, ensimmäiseksi marttiraksi, ainoaksi pyhäksi-mieheksi ja semmoisena maamme suojeluspyhäksi.
Vanha, taruissa mainio Kainulais-kansa oli jo tietymättömiin kadonnut, ja tähän aikaan asui Suomessa kaksi keskenään heimolaista, puoli-metsäläistä kansaa: Karjalaiset maan itäisellä, Hämäläiset eteläisellä ja läntisellä puolella. Nämät kansat olivat alin-omaisessa sodassa keskenään, ja Karjalaiset, joilla oli Novgorod'in Slavilaiset liittoveljinä, olivat karkoittaneet Hämäläiset pois erämailta Laatokan eteläpuolella. Molemmat heimot olivat urhokkaat ja sotaisat, varsinkin hirmuiset olivat heidän vikingi- eli merirosvo-laivastonsa; mutta kumpikin olivat ne säännöllistä hallitusta vailla. He tottelivat suvun- vanhimpiansa, sota-aikoina heimon-vanhimpiansa, samaan tapaan kuin muinoin clanit Skotlannissa; mutta heillä ei ollut yhteistä kuningasta, he eivät rakentaneet kaupungeita, eikä linnojakaan muita kuin ympärysvalleja jyrkille vuorille. He olivat metsästäjiä, kalastajia, kaskenviljelijöitä, puoleksi paimentolaisia, puoleksi vakinaisilla paikoilla asuvia, tunsivat metallien käyttämisen ja kehuttiin ikivanhoista ajoista taitaviksi sepiksi.
Kaikki tämä osoittaisi alhaista sivistyskantaa, jos emme samassa kuitenkin tapaisi näillä kansoilla ihmeellisiä muistelmia ja itämaan taruja, ikäänkuin jäännöksiä muinaisesta korkeammasta sivistyksestä. Sen verran kuin sopii päättää runoista, jotka meidän aikoihimme asti ovat Karjalan runoniekkain muistossa säilyneet, olivat Suomen pakanat auringon- ja tulen-palvelijoita, samoin kuin useimmat Itämaan kansat, ja kaikissa heidän muinais- taruissaan ilmautuu liikuttava rakkaus valoon. Pitkä, talvinen Pohjolan yö oli täyttänyt heidän mielensä hirmukuvillaan; heidän loitsutaitonsa oli peloituksena naapurikansoille. Itse he lujasti uskoivat että ihminen sanalla saattaa hallita luonnonvoimia, jopa että sana se on luonut koko maailman. He eivät palvelleet luonnon ulkonaista ilmaumaa, vaan sen sisällistä, jumalallista henkeä, ihmishengen kuvaa. Metsän jumala Tapio, veden jumala Ahti, taivaan hallitsija Jumala, jonka nimi sitten muuttui kristittyin Jumalan nimeksi, kaikki nämät olivat elementteihinsa sidottuja, personoittuja luonnonvoimia. Kaikilla, kappaleilla, niin Suomalaiset luulivat, oli henki: jokaisella puulla, joka lähteellä oli elävä haltijansa, joka ei kuitenkaan voinut elää erillään puustansa tai lähteestänsä. Se oli lempeä luonnon-usko, jonka vaikutus myös ilmautui lempeissä perheellisissä oloissa. Harvassa kansassa nähdään luonnon-usko näin henkisessä muodossa. Ei ollut temppeleitä, ei jumalain kuvia; oli viisaita tietäjiä, ei pappeja. Pyhien järvien tai lähteitten äärellä, pyhillä vuorilla, pyhissä lehdoissa uhrattiin metsän-antimia tai maan lahjoja näkyväisiin kappaleisin kätkeyneille näkymättömille hengille.
Kansan taruissa suuret sankarit vähitellen siirtyivät ominaisten jumalien sijaan. He olivat sankareita runoin- taidossa ja viisauden tiedossa: kaikista kuuluisimpana Kalevalan sankarisuku, runoin isä Wäinämöinen ja ikitakoja Ilmarinen. Skandinavein Odin oli viisain mies, sentähden kun hän samassa myös oli väkevin uros. Suomalaisten Wäinämöinen oli väkevin nros, sentähden kun samassa oli viisain mies. Siinä onkin pää-raja, joka eroittaa Suomalaisten maailman-katsannon skandinavilaisesta taikka ylimalkaan arilaisesta, joka aina on pitänyt miekka- melskeen sankarivoimaa omana ilmaumana. Suomalaisten mielestä sankarivoima on henkistä luonnetta: henki se hallitsee koko maailmaa, väkevyys on vaan viisauden seuraus, ja väkevyys ilman viisaudetta tulee, niinkuin Lemminkäisessä ja Kullervossa, naurun-alaiseksi tai turmiolliseksi. Ihmeen syvää totuutta suomen kansanruno osoittaa siinäkin, että se sallii rakkaimpienkin sankareinsa, viisaimpienkin kaikista kuoleman-alaisista, joskus joutua mielettömiin tekoihin ja pilkattavaksi. Kaikki ihmisviisaus kumartuu nöyrästi korkeamman järjen eteen, tunnustaen voimattomuutensa ja sokeutensa sen verralla.
Karjalaiset ovat kansantarut säilyttäneet; Karjalaiset ovat Suomen runokansa ja samassa myös Suomen varsinainen sivistyskansa, verrattain puheliaat, hilpeät, avosydäimiset, kuvastellen kaikkia ulkonaisia vaikutuksia samoin kuin heidän järviensä kirkas pinta. Hämäläiset ovat hitaita, umpimielisiä ja jyrkästi itsepäisiä jöröjä, mutta samassa lujempaa mielenlaatua kuin heimolaisensa; kovat ja sitkeät vastaan-ottamaan ulkonaisia vaikutuksia, aivan kuin hiekkakankaat heidän saloissaan. Tämä eriluonteisuus Suomen kansan päivä- ja yö-puolessa, siksi niitä sopisi sanoa, on ollut erittäin tärkeä. Sillä Karjalaisilla idässä on ollut sivistymättömiä ja viime aikoihin asti vihollisia kansoja rajanaapureina. Hämäläiset lännessä puolestaan ovat olleet koko ruotsin mahtavuuden ja länsimaisen sivistyksen voiman alaiset. Tämä seikka toiselta puolen on Suomen sivistyksen edistymistä suuresti hidastuttanut; toiselta puolen on se Suomen kansallisuuden paremmin
säilyttänyt.
Vuonna 1157 ei ollutkaan vielä mitään Suomen kansaa olemassa; ainoasti kaksi puoli-metsäläistä, keskenään sotivaa heimokuntaa Suomessa. Historia se on, joka kansanhengen kasvattaa. Nykyinen Suomalaiskansa sai alkunsa silloin, kun Hämäläiset ja Karjalaiset, joilla oli yksi kieli, yksi sukuperä, tunsivat toinen toisensa veljikseen, kun he olivat molemmat suljetut yhden valtakunnan, yhden kirkon, yksien lakien ja yhden kotimaan piirin sisälle. Tämä kaikki oli tapahtunut 14:n vuosisadan alussa.
Hämäläiset lujasti vastustivat kristin-uskon tuontia ja Ruotsin vallan leviämistä. Koko 90 vuotta puolustivat he itsepäisellä vimmalla vapauttansa ja kotimaisia jumaliaan. Ruotsin voima oli lamassa sisällisten kruununperintö-riitain tähdcn; turhaan paavit julistivat bulliansa, turhaan dominikolainen Tuomas täällä saarnaeli tulella ja miekalla. Keskipaikoilla 13:tta vuosisataa kristin-usko ja ruotsin valta Suomessa näkyivät olevan hukassa; mutta samaan aikaan juuri nousi Mälarin rannalla Folkungi-suvun peri-isä Birger Jarl ja yhdisti kaikki Ruotsin voimat väkevään käteensä. Rooma houkutti hänet liittolaisekseen, kaupan hinnaksi luopuen muutamista veroista ja ylivalta-oikeuksista; jarli purjehti meren taakse v. 1249, voitti Hämäläiset ja rakensi linnan, Hämeenlinnan, heidän maansa sydänpaikkaan. Ruotsissa valvottava kuningasvaali koskeytti hänen voittoretkensa; vaan 44 vuotta sen perästä vei hänen pojanpoikansa sotamarski, Torkel Knuutinpoika, taas toisen ristijoukon meren yli, täytti jarlin yrityksen, voitti Karjalaiset ja liitti kokoon Wiipurin muurit Itä-Suomen hillittimeksi ja turvaksi. Verikasteen perästä seurasi vesikaste; koko Etelä-Suomi joutui paavin ja Ruotsin vallan alle, jotka sitten, sitä myöten kuin maan asutus leveni, vuosisatojen kuluessa tunkeutuivat yhä edemmäksi maamme sisempiin ja pohjoisiin seutuihin.
Tällä tavoin oli Ruotsin valta tullut naapuriksi Venäjän vallan sydämelle, mahtavalle Novgorod'ille, joka oli laskenut allensa Bjarmien maan ja katsoi Karjalaiset veron- alaisiksensa. Rooman ja Kreikan kirkon uskonsaarnaajat kilvoittelivat myös meidän maassa, ja tämä kaksinainen, sekä valtiollinen että uskonnollinen kilvoittelu synnytti sotia, jotka, välistä pitemmäksi, välistä lyhemmäksi ajaksi levähtäen, kestivät viisi vuosisataa; kaiken sen ajan oli Suomi verisenä Eris-omenana. Rauhanpäätökset sanottiin ijan-ikuisiksi, mutta olivat todentodella ainoasti sotilakkoja. Ensimmäinen rauhanpäätös, Pähkinälinnassa v. 1323, halkaisi Karjalaisten maan kahteen puoliskoon, venäläiseen ja ruotsalaiseen, ja siitä ajasta yksi osa Karjalan heimo- kuntaa ijäksi päiviksi erosi muusta Suomesta. Silloin säätty raja pysyi voimassa vuoteen 1617, jolloin Ruotsi Stolbovan rauhasovinnossa taas sai yhden osan Karjalata lisään, nimittäin valloitti Inkerinmaan, siirsi Suomen rajan Laatokan rantaan asti, ja sulki Venäläiset Itämerestä. Tämmöisenä pysyi raja sitten taas vuoteen 1721, jolloin Ruotsi Uudenkaupungin rauhasovinnossa luopui, paitsi Liivin- ja Vironmaasta, etuvarustuksestaan Inkeristä sekä vahvasta rajalinnastansa Wiipurista ynnä sen alle kuuluvan läänin kanssa. V. 1743 siirsi Venäjä rajansa Kyminjokeen asti, ja v. 1809 se tähteetkin sai haltuunsa.
Tällä tavoin ovat molemminpuoliset naapurit, Ruotsi ja Venäjä, kumpikin vuorostaan vähitellen nielleet Suomen suuhunsa, edellinen 136:n, jälkimmäinen 106:n vuoden kuluessa, josta näkyy että meidän maa on ollut sitkeä ruokapalanen. Jo v. 1703, uuden pääkaupunkinsa perustukset laskettuaan, präntätti tsaari Pietari metaljin, jossa nähdään meren jumala, kolmihaarukka kädessään, ja ympärillä reunaa myöten nää uhkaavaiset, profeetalliset sanat: Ecce, Finnia, tridentem! Se ennustus kävi toteen, Suomi sai kokea kolmihaarukan voimaa, mutta Aleksanteri I oli oikeamielinen ja jalosydäminen; hän yhdisti v. 1811 jälleen Suomeen ne osat, jotka siitä v. 1721 ja 1743 oli erilleen tempaistu, ja antoi meidän maalle näin tavoin taas 1617 vuoden rajan.
Valtijain taistelutanterena jaloin poljettuna ja rikki raadeltuna, Suomi ei suinkaan voinut liioin kiittää onneansa. Kerta kertansa perästä hävitettiin sen viljelys mustan mullan tasalle, kohosi jälleen ja hävitettiin uudelleen. Suomi maksoi Kustaa Aadolfin maineen puolilla viljavaroillaan ja 100,000:n poikansa verillä. Vielä kalliimman hinnan se maksoi Kaarle XII:n voitoista, ja vielä, sittenkin kun hän oli voitettu, taisteli yksinään, kenenkään auttamatta, viimeiseen veripisaraansa asti. Nälkä ja rutto aina samosivat sodan jäljissä, mutta ei mikään voima saattanut murtaa kansaa, joka kätkyestä alkain oli oppinut puutetta kärsimään ja kestämään. Kerran kertansa perästä tarjosi sille milloin Tanska, milloin Puola, milloin Venäjä apuansa ja suojaansa, houkuttaen sitä vapauttamaan itsensä liitosta, jonka kautta se yhä joutui häviön partaalle; mutta Suomi aina itsepäisesti ja uskollisesti kielsi ja piti kiinni velvollisuudestaan. Ei ole Suomi yhtään ainoaakaan kertaa nostanut kapinaa laillista hallitustaan vastaan. Kaksi kertaa, 1457 ja 1596, on se kyllä ollut kahteen eripuraiseen eriseuraan jaettuna, jotka kumpikin pitivät oman kruununpyytäjänsä puolta; mutta molemmat kerrat oli tähän ainoasti se syynä, että oltiin kahden vaiheella kumpiko oli laillisen esivallan oikea omistaja. Kolmannella kerralla, v. 1788, osa sotavoiman päälliköitä nousi kuningastansa vastustamaan; mutta koko kansa niinkuin yhdestä suustansa ilmoitti vihastuksensa siitä ja tuomitsi heidän rikollisen tekonsa ansion mukaan.
Vaan ei Suomi sentään ole seurannut valloitajiensa lippua orjan tai aseen tavalla, jolla ei olisi omaa tahtoa. Se sai ensimmäiset valtiolliset oikeutensa v. 1362; silloin Ruotsin kuningaskunta oikeastaan vasta oli liittovalta, jonka puoli-itsenäiset maakunnat eivät totelleet mitään muuta hallitusta kuin sitä, jolle itse olivat antaneet suostumuksensa. Suomi pääsi näiden entisten maakuntain vertaiseksi, sai ottaa osaa kuningas- ja valtionhoitaja-vaaleihin sekä veroin säätämiseen, ja lähetti edusmiehensä yhteisille valtiopäiville. Hallitukscn ja kansan vallan raja oli sangen sekava; hallitsijat olivat usein sangen itsevaltaiset ja päätösvalta valtiollisissa asioissa oli Tukholmassa. Mutta maamme erinäinen asema meren takana, sen avaruus, ja mahtava katolinen piispa Turussa, joka katsoi kunnian-asiakseen pitää Suomen puolta, tekivät että meillä oli monessa suhteessa itsenäiset olot. Tämä seikka muuttui silloin kun Ruotsi tuli vaalivaltakunnasta perintövallaksi. Kustaa Waasan ajasta alkain oli Suomi todellinen Ruotsin alusmaa, mutta yhä kuitenkin semmoinen alusmaa, joka Helsingin maapäivillä 16l6; lausui vapaat sanansa Ruotsin kansalle ja jota aina pidettiin valtakunnan toisena pää-osana.
Keski-ajalla mainittiin meidän maata välistä herttua- kunnaksi, Juhana III koroitti sen suuriruhtinaskunnan arvoon. Hallitusmiehinä oli sillä linnan-isännät Turussa, Hämeenlinnassa, Wiipurissa, Raseporissa, Kastelholmassa, Kokemäenkartanossa, Korsholmassa ja Olavinlinnassa eli Savonlinnassa; Kuusisto oli piispan linnana. Näistä linnan-alueista syntyi sitten, tiheään muutellen, nykyiset kahdeksan lääniä, kukin maaherransa kaittavana, ja ylin hoito uskottiin viimein pääkuvernöörille. Uuden-aikuiset keskuskunnalliset olot vahvisti Suomessa Kustaa Aadolf ja järjesti Pietari Brahe "kreivin ajalla." Ruotsin laki oli tullut muinaisten, pakanuuden-aikuisten oikeustapojen sijaan, ja tämä laki oli lujasti rakennettu vapauden perustukselle, eikä mitkään väärinkäytökset, ei mikään pappisvalta, mikään soturivalta, mikään aatelisvalta sitten voinut saada kumoon näitä sen jaloja peri-ajatuksia: että joka ihmisellä on oikeutensa Ja kaikki ovat lain edessä yhdenvertaiset, joiden turvassa Suomen kansa on varttunut vastaista onneansa kestämään. Orjuus, joka ei täällä ollut koskaan ollut raskas, hävitettiin jo v. 1335. Koko muu Eurooppa sai vielä pitkät ajat huokaella perintöorjuuden kahleissa; Suomi ynnä Ruotsin ja Norjan kanssa saa kehua kunniaksensa, että tuo häpeällinen ies ei ole sen hartioita koskaan painanut. Vuodesta 1335 alkain on joka orja, niin pian kun on astunut Suomen maalle ja tullut sen lakien suojan alle, ollut vapaa mies.
Katolinen kirkko Suomessa, jonka Hemming piispa järjesti ja joka Maunu Tavast'in aikana kohosi korkeimmilleen, osoitti, alku-aikaisten verikasteitten perästä, lempeätä, maan sivistymistä harrastavaa luonnetta. Turun hiipan kantajat olivat ihmeyttävä jakso jaloja, kotimaata rakastavia miehiä, ja harvat luostarit, joista franciskolais-luostari Raumalla ja brigittalais-luostari Naantalissa ovat kuuluisimmat, vaikuttivat paljon hyvää kouluillaan sekä laupiailla laitoksillaan. Katolinen kirkko meillä sortui valtiollisten myrskyin ahdistaissa; se oli vielä kansalle rakas, ei, niin kuin muissa maissa, joutunut inhottavaksi vallanhimonsa ja tapainturmionsa tähden. Uskonpuhdistus tapahtui hi]jaa, ilman myrskyittä; -- köyhä maisteri, Pietari Särkilahti, on sen ainoa tietty asian-ajaja; mutta vuosisata kului ennen kuin hänen saarnansa siemen oikein juurtui. Koko 16:s vuosisata oli vaihe-aika, täynnä jaloja, vaikka vielä epäselviä parannus-tuumia, horjuvainen valtiollisissakin samoin kuin uskonnollisissa asioissa. Suomen sivistys näkyi pikemmin taastuvan kuin edistyvän, mutta kun tuumat olivat selvenneet Kustaa II Aadolfin, Kristiinan ja kolmen Kaarlen aikoina, niin alkoi evankelinen uskonto näyttää mahtavaa voimaansa. Tämä uskonto oli nyt tullut kansan omaksi; se virtaeli elämän kaikkien suonien läpi, se loi kirjallisuuden alun, se vihki yliopiston, se opetti jokaiselle lapselle Suomessa tuon vielä harvinaisen lukutaidon, Agricola raivasi suomen kielelle tien kirkon, kirjapainon ja yleisen sivistyksen aloille. Juusten piirsi Suomen historian perustuspiirit, Rothovius lausui siunauksen Turun alkavalle akatemialle, Gezeliukset rakensivat kirkon järjestyksen perustukselle, lujalle kuin kallio.
Ruotsin suuret kuninkaat kohottivat myös Suomalaisten kansallistuntoa. Kylmäverinen vakavuus, sitkeä voima ja kuolemata pelkäämätön urhous, jota meidän miehet tällä myrskyisellä ajalla osoittivat, ansaitsi heille paikan Euroopan kuuluisimpain soturein rinnalla. Heidän sota-oriinsa ovat juoneet Tonavasta ja Rhein'istä, Weiksel, Neva- ja Moskova-joesta; heidän mustasarkaiset rivinsä ovat kestäneet kahakoissa Pappenheim'in Walloneja, Kronenberg'in "ikivoittoisia, " Juhana Kasimir'in puolalaisia husaareja vastaan; heidän luunsa valkenevat melkein kaikilla Euroopan sotatanterilla aina Ukrain'iin asti. Maailma, joka nyt melkein on unohtanut heidän nimensä, silloin vapisi joka kerta kun kuuli heidän "hakkaa päälle"-huutonsa. Heidän saloistansa läksi mainioita sotapäälliköitä, myöhempinä aikoina myös kuuluisia valtiomiehiä. Mutta heidän kulumattomin kunniansa on kuitenkin aina ollut siinä että he raivasivat Pohjan perän korvet viljelysmaiksi.
Vuodelta 1721 alkoi uusi ajanjakso, jolla Suomi ynnä Ruotsin kanssa oli vapaavaltana, kuninkaaksi nimitetyn presidentin johdon alla. Entinen mahtavuus oli nyt rauennut, lohdutteeksi otettiin vapaus. Tää oli hyödyllisyyden aikakausi. Ojitettiin soita kuiviksi, murrettiin metalleja vuorista ja perustettiin tehtaita. Suomenmaa edistyi edistymistään, vaikka kaksi hurjasti aloitettua sotaa tuli esteeksi; meidän maassamme nyt alkoi tiedemiehiäkin syntyä.
Viimein vihdoin jäi vaan tyhjä nimi vapaus-ajasta jäljelle ja Kustaa III:n loistoisat päivät koitti. Suomi vaurastui, kaupungeita rakennettiin, meidän laivamme alkoivat kyntää kaikkia meriä, ja laulun sävel kajahti Auran rannoilta. Mutta vielä kerran syttyi, Kustaa III:n ja Katarina II:n välillä, rohkea taistelu herruudesta Pohjan mailla, Suomi taas tuli sotatantereksi--näki voittoja, näki tappioita, näki kuningasta petettävän Anjalassa, näki hänen kostavan Yhdistys- ja Vakuutus-säännöllä, ja kaatuvan Ankarström'in luodista. Suuren Vallankumouksen laineet alkoivat Pariisista levitä maailman yli. Franzen ja Choraeus tervehtivät ihmiskunnan uudestisyntymistä nuoruuden palavalla innolla; mutta valtiaat eivät nähneet muuta kuin tuon punaisen kummituksen ja kokivat kukistaa sitä sillä että kahlitsivat ajatuksen vapauden. Uskollisena kuin aina seisoi kuitenkin Suomi nuoren Kustaa IV Aadolfin edessä, unohtaen hänen hairauksensa ja hänen valtiollisen hulluutensa, muistaen ainoasti oman velvollisuutensa. Tulisilloin se päivä, jolloin Napoleon ja Aleksanteri I hetkeksi löivät k3ttä Tilsit'issä v. 1807, ja se kädenlyönti määräsi Suomen vastaisen kohtalon. Kustaa IV Aadolf muka piti rangaistaman vihastansa Napoleon'ia vastaan, mutta todenteolla se oli monisata- vuotinen ajatus, joka täytetyksi tuli, koska Venäjän sotajoukot Helmikuulla 1808 marssivat Suomen rajan yli, ja meidän maamme, urhoollisimman vastarinnan perästä, liitettiin yhteen Aleksanteri I:n äärettömän valtakunnan kanssa.
Ennen jo kuin Ruotsi, kaatuneen valta-istuimen raunioilla seisoen, suostui Haminan rauhasovintoon, jossa Syysk. 17 p. 1809 antoi Suomen omaksi Venäjän keisarille, oli tämä kutsunut maamme säädyt kokoon Povroosen ja siellä, pärmäkirjalla, jolla on vapaitten liittomiesten välillä tehdyn sovinnon arvo, vakuuttanut Suomelle edelleenkin omat lakinsa ja perustussääntönsä, sillä ehdolla että se muuten olisi eroittamattomassa yhteydessa Venäjän valtakunnan kanssa. Suomi puolestansa oli vannonut uskollisuusvalan keisarille, suuriruhtinaalleen; tälle sovinnolle perustautuu maamme nykyinen valtiollinen asema.
Tästä lähtien alkoi Suomen kansa, "koroitettuna kansojen joukkoon," astua uusia teitä. Vanha ijältänsä ollen, on se valtiollisissa suhteissansa kuitenkin vielä varsin nuori, ja jokainen siemen vaatii itämisen aikaa. Vuodesta 1809-63 oli täällä virkavallan aika, jolla virkamiehillä yksin oli sanan sija, maan säädyt olivat aivan ääneti. V. 1863 kuului jälleen, perustuslaissa säätyllä tavalla, kansan ääni niillä valtiopäivillä, jotka maamme jalomielinen suuriruhtinas oli kokoon kutsunut, lopettaen lainsäädännön viisikymmen- vuotisen unenajan, ja v. 1869 sama suuri hallitsija laajensi Suomen perustuslain, tehden valtiopäivät määrä-aikaisiksi. V. l8l2 muutettiin maan pääkaupunki ja 1828 myös yliopisto Turusta Helsinkiin, jossa erinäiset valtiolaitoksemme vähitellen ovat saaneet nykyisen muotonsa.
Suomen kansa, kansatieteellisesti katsoen, on se, joka kieleltään ja sukuperältään kuuluu varsinaisesti suomalaiseen kansakuntaan, nimittäin veljeksiksi liittäyneet Karjalaiset ja Hämäläiset, ynnä myös Lappalaisten, Kainulaisten ja Wirolaisten jälkeläiset. Mutta Suomen kansaan, historialliselta, kansalliselta ja valtiolliselta kannalta puhuen, ovat yllämainittujen lisäksi vielä luettavat ikivanhoista ajoista täällä asuvat ruotsalaiset siirtolaiset ynnä myös meidän kanssamme yhteen sulauneet muuttolaiset muista maista, varsinkin Saksasta ja Wenäjältä. Ruotsalainen väestö on ijältänsä kolmeen lahkoon jaettava. Vanhin on se Ahvenan saaristossa, sitten Uudellamaalla, viimein Pohjanmaalla.
Varsinaisesti suomalainen väestö on luvultaan monin verroin suurempi; se se onkin siis muodostanut koko kansan yleisen mielenlaadun ja ulkonaisen näön kaltaisekseen: suomalainen on maamme asukasten lyhytläntäinen, hartiokas, jäntevä vartalo, kalvakas iho, pruuninen tukka, vakava, hidas ryhti, totinen, miettiväinen luonne ja tuo käsityksen hitaisuus, josta kansamme silmäänpistävät viat ja silmäänpistävät hyvät avut kaikki ovat saaneet syntynsä.
Varsinaisesti ruotsalainen vaestö on kuitenkin Ruotsin vallan ja Ruotsin korkeamman sivistyksen kautta saanut verrattavasti suuren äänen sijan. Aina 16:sta vuosisadasta alkain, jolloin suomi enimmiten oli puhekielenä myös korkeammissa ja korkeimmissa säädyissä, sivistys Suomessa puhui ruotsia, milloin se ei puhunut latinaa. Mutta asian- haarat ovat 1809 vuoden perästä suuresti muuttuneet. Itsekseen jääneenä on Suomen täytynyt omasta itsestään hakea sivistyksensa sisällys ja ulkomuoto, ja tuo voimakas herätys, joka nyt kansallisuuksien aikakaudella panee kaikki kansat liikkeelle, on nostanut myös Suomen kansan tähän asti mykät joukot. Sen perästä kun Lönnrot kokosi ja Kalevalaksi yhdisti suomen kansanrunot; sen perästä kun Castren'in onnistui saada eheäksi suomen muinaistarun ja suomen heimokuntain katkenneet sitehet, sen perästä kun muut innokkaat työntekijat ovat saaneet toimeen suomenkielisen kirjallisuuden alun, on pyrintö tasa-arvoon kaikilla sivistyksen ja keskuskunnallisen elämän aloilla, jota vastustajat suomikiihkoksi nimittävät, tullut vastaan- seisomattomaksi. Mutta samassa on sallimus, ikään kuin hillitäksensä suomen vahvistuvaa kansallisuushenkeä turmiollisesta yksipuolisuudesta, lahjoittanut tälle maalle runoniekan ylintä laatua, joka on solminut yhteen ruotsin kielen ja isänmaan jaloimmat sankarimuistot. Lönnrot ja Runeberg, Kalevala ja Vänrikki Stool - kas siinä on koko Suomen kansa, semmoisena kuin se on ollut ja semmoisena kuin se on! Mitä Herra Jumala niin monta vuosisataa on pitanyt yhdistettynä yhdessä maassa, sitä ei ihminen saa mielettömästi eroittaa. Kaksi merta Suomessa roiskuu yhden maan rannoille; kaksi hengen virtaa laskentuu yhteen kansan sydämeen. Yhtenä he olkoon ja aina pysyköön !