Matkustuksia Suomessa.
Lukija, tahdotkos seurata meitä maita ja vesiä myöten. Valloittakaamme Suomenmaa penselillä ja piirustimella. Valloittakaamme tämä maa silmän ja ajatuksen omaksi; yhdistäkäämme se - sen verran kun sen taide voi tehdä - Eurooppaan, koko ihmiskuntaan.
Matka tulee pitkäksi, vaan ei yksitoikkoiseksi. Tämä maa tulee meidän valloittaa kappale kappaleelta, samoin kuin naapurivallatkin ovat tehneet; sillä sen vuoria ei saata sulattaa yhdessä kattilassa, eikä sen järviä ammentaa tyhjäksi yhdellä viskaimen otolla. Mutta me emme voi, sillä tavoin kuin kunnioitettavat naapurit ovat tehneet, ottaa likimpiä paikkoja ensin, kaukaisempia sitten. Meidän matkustuksemme on oikullisen unennaön kaltainen; me kotkan lailla iskemme alas suoraan tavoitettavamme päälle. Välistä lähdemme soutamaan Savon vesiä, välistä kaatamaan Hämeen honkia; milloin viskaamme nuottamme Suomenlahden rantamaininkiin, milloin sauvoamme venettä Pohjolan koskia ylös. Toisinaan käymme kolkuttamassa kaupunkein portteja, toisinaan katselemaan elonleikkaajan puuhaa kellastuneella viljapellolla, tai merimiehen huvia tyynellä ilmalla, taikkapa talon-emännän askaroimista takan äärellä talvi-iltana. Tämä on alussa tuntuva kirjavalle, hajanaiselle, mutta vaihtelevat piirteet ovat kuitenkin viimein yhdistyvät kokonais-kuvaksi, tämä on saava oikean värinsä siitä valosta, joka kaikissa eri kuvissa on yhteinen.
Matkustamista Suomessa pidettiin ennen aikaan kovinkin vaarallisena työnä. Pohjolan pimeys peitti meidän maan ja teki että se naapurikansain silmissä näytti aivan mustalle. Hirvittävät korvet, vielä hirvittävämmät noidat peloittivat muukalaista tulemasta. Nuoren sankarin Lemminkäisen täytyi osoitella tietänsä tulikoskien läpitse, hehkuvien hautojen kautta ja näiden vartijoina olevain kauheiden petojen keskitse. Ruotsalaiset luulivat Suomessa asuvan julmia hiisiä sekä jättiläisiä, jotka pelkäsivät päivän valoa, koska auringon ensimmäinen säde kohta muutti heidät kiviksi. Se maa, niin he kertoivat, on niin täynnä haltijoita sekä noitia, että metsään huutaessa saapi heiltä vastausta joka haaralta. Koska joku matkalle tai sotaretkelle Suomeen läksi, nähtiin jäähyväis-otossa yhtä hartaat halaukset, yhtä katkerat kyyneleet, kuin jos lähtijä olisi ollut menöllä Surman suuhun, Kalman kitahan. Vielä kun kuningas Aadolf Fredrik v. 1752 kävi kiertomatkallaan Suomessa, kehuttiin hänen mukavaa kulkuansa kuninkaallisessa fregatti-laivassa sekä pehmeätyynyisessä vaunussa ihmeteltäväksi pelkäämät- tömän urhouden osoitukseksi. Ja olipa kuningasta niin peloitettu tarinoilla kovin vaarallisesta ja myrkyllisestä itikasta, nimeltä voden, joka muka täällä uhkasi hänen kallista henkeänsä, että hän, säilyäksensä tuosta kauheasta vaarasta, piti vaunuinsa ikkunat aivan ummessa koko ajan, niin kauan kun matkusteli pitkin Pohjanmaan rantoja.
Meidän aikana ei ole näitä Pohjan periä peittävä tuntemat- tomuuden pimeys enää yhtä paksu. Huvimatkalaisia hyörii ja pyörii nyt joka paikassa Suomenniemen rannikoilla. Höyry- laivat vievät heidät Aavasaksaa ja yöllistä aurinkoa ihailemaan. Kanavat sekä postivaunut saattavat heidät lauluissa ylistetyn Imatran äyräälle. Rautatiet ja höyryveneet kuljettavat heidät Tampereelle asti. Mutta yhä vielä ovat kuitenkin Suomen sisimmät, ihanimmat seudut immellisessä koskemattomuudessaan, maailmalle tuntemattomana. Ei ole mikään onkiva Englantilainen, mikään lörpöttelevä Franskalainen, mikään matkakertomuksia kyhäilevä Saksalainen vielä piirustellut tunteitansa niiden koviin, harmaakivisiin kallioihin eikä niiden valkokuorisiin koivuihin. Harvoin vaan joku kauppamatkailija, joku tukkien ostaja, joku lohisaksa, joku kielitutkija tahi kasvein kerääjä osoittelee tietänsä harvakansaisten sydänmaan-laaksojen kautta.
Syynä tähän on se että Suomessa saa koettaa kaikkein maiden, kaikkein aikain kulkuneuvoja, elehvantit, kamelit, aasit sekä kantotuolit pois luettua. Muinais-aikuinen jalkapatilkka on kesäisinä aikoina viljeltävä Lapin tuntureilla sekä Koillis-Suomen jylhillä saloilla. Välin saa kulkea pitkät matkat veneisin, välin henkensä uhalla vilistellä koskia alas. Maanteitä löytyy kaikkia mahdollisia lajeja, alkaen kelpo rapakivi-tiestä hamaan porras-siltoihin upottavien soiden poikki, jotka koettavat sielua ruumiista ulos hytkyttää. Mutta nämät tiet, vaikka useimmiten kovat niinkuin lattia, ovat ainoasti rantamailla jotenkin tasaiset ja suorat. Maan sisä-osissa ne ovat syntyneet muinaisista jalkapoluista taikka ratsashuikuista, jonkatähden kapuelevat ylös ja alas mäkiä, huolimatta kierreskellä niiden kupeiden ympäri. Siellä ahde ahteen perässä kohoaa huimauttavaan korkeuteen; veitsenviilto-jyrkkä usein ammottaa aivan tien vieressä; matalat käsipuut vaan käyvät pitkin sen reunaa, usein ei niitäkään. Jalka jalassa kuljetaan ylös, jalka jalassa myös ensin alas, mutta pian muuttuu tämä kulku hurjaksi hypykäksi, joka ei ole luotu heikkohermoisia varten. Hevosten älykkäisyys kuitenkin paljon vähentää vaaran. Nämät ylimaan kasvatit osaavat ihmeteltävällä luonnon- aistilla arvata mäen vietteen ja kuormansa raskauden suhteen; ne käyttävät hyväkseen vähimmänkin jalansijan; ne kulkevat ylöspäin polvitellen, siksi että pyörät niin paljon kuin mahdollista kävisivät poikin tietä; ne pitävät alas- mennessä niin kovasti vastaan, että niitä usein täytyy kehoittaa vietteen helpoitusta edukseen käyttämään. Se, joka syksyisenä yönä lähtisi tämmöisiä ahteita ajamaan, olisi itsemurhaajaksi sanottava, jos ei hevosen aistiin saisi luottaa; täten saattaa posti, jonka ei ole lupa yötä pitää, pilkkopimeällä tämmöisiä teitä kulkea!
Jos maantiet sopii sanoa maan valtasuoniin, niin ovat sitten ajokalut verihelminä, jotka yhä maan ruumiin ympäri kulkevat. Minkälaisetpa ovat Suomessa ajokalut, joiden turviin matkustavainen antaa henkensä ja eheät jäsenensä.
Kestikievarein taksassa kyllä on myös määrätty maksu vaunusta ja ratsuhevosesta satuloineen; mutta toden todella ei niitä juuri kukaan kysykään. Ratsain kulkua nyt enää viljellään ainoasti jollakulla salokulmalla, kirkolle mentäessä, ja tämä vanhan-aikuinen, ritarillinen ajoneuvo jääpi yhä enemmän pois tavasta. Vaunu on ylellisyyskalu, joka kaupunkienkin kestikievareissa on harvinainen, maalla aivan tuntematon. Nelipyöräisiä kärryjä, venäjän tavan mukaan, nähdään ainoasti siellä, täällä itärajoilla. Muutamin seuduin kyllä varakkaat talon-isännät kirkko- retkillänsä koreilevat kaksipyöräisillä kieseillä taikka resoori-kärryillä, mutta tämä kalu, joka niin suuren arvon antaa, ei joudakaan kenen hyvänsä kulutettavaksi. Matkustaja parka, jos ei sulla ole oma vipu-vaunusi mukanas, etkä myös ole jostakin kaupungista saanut kallishyyryisiä kiesejä, niin olet melkein auttamattomasti annettu alttiiksi kuuluisalle, hirmuiselle kiduttimelle, nimeltä "kyytikärryt."
Mitä ovat kyytikärryt? Kalu, jossa huhmaren, tamppumyllyn ja hullunhevosen (velocipedin) avut ovat yhdistyneet. Kaksi tavallista pyörää, akseli välissään; akselin päällä lauta- kyhäys, jonka jatkona aisat ovat. Laitoja myöten välistä käy häkki, useimmin mataloita lautoja. Niiden päältä kohoaa selkälaudallinen istuin, joskus varustettu kankeilla puu-resooreilla, useimmin ilman mitään välitintä kiinnitetty akseliin. Jokainen ajokalun hytkähdys tuntuu kohta sinun jaloissas ja selässäs, aivan kuin istuisit kiireesti kulkevan ruuvilaivan koneen päällä. Jokainen pikku kivi maantiellä kostaa siitä kun häntä häiritset, jokainen kuoppa antaa tyrkkäyksen tyrkkäystä vastaan, jokainen siltakapula sinulle tuntuvasti osoittaa vihastustansa. Ajapas tällä tavoin tuntikausi kivistä tietä, niin olet kurittanut lihasi tavalla, joka on paljon vaikeampi ja siis ansiollisempi, kuin jos olisit toimittanut toivioretken Roomaan, herneitä kengissäs!
Mutta kaikkeenhan ihminen tottuu ! Tuo maakansa, joka sinulle tulee vastaan, ja joka ei ole pehmeiden vaunutyynyin kautta hempeytynyt, nauttii nähtävällä mielihyvällä kärryin mukavuutta. Väsynyt jalkamies katselee sitä halullisilla, ikävöivillä silmillä; nuori kylän teikkari, joka ajaa markkinoille tahi kirkolle, yksi kaunotar kummallakin polvellaan, istuu iloisempana puu-istuimellaan, kuin moni pankkiiri vaunuinsa samettityynyillä.
Talvella ei matkustaminen täälläkään tuota niin vaikeita vaivoja. Tuppauta hyvin heiniä ympärilles, peitä karhuntalja tai muu peite päälles, niin tulet hyvin toimeen tuossa matalassa, kepeässä reessä, jota sinulle tarjotaan. Monenkaltainen on muuten tämä ajokalu muodoltaan. Välistä on reki leveä, veneenmuotoinen, välistä kaitainen niinkuin pavun palko; joskus on se häkillä ympäröitty, joskus siivillä varustettu. Itä-Suomessa ja niin myös osaksi pohjoiskulmalla on istuin, lasten sekä vaimoin paremmaksi suojaksi, varustettu kuperalla, niinimatoista tehdyllä kuomulla. Lapin ahkion eteen, joka on keskeltä katkenneen veneen näköinen, ei valjasteta muuta kuin poroja.
Valjaat ovat monellaiset, usein ylellisesti koristetut. Itäpuolella on niillä venäjäntapaiset muodot, lännessä skandinaviankaltaiset. Kaarenmuotoinen, heleillä väreillä paistava vemmel sekä valkeilla siloilla koristetut nahka- valjaat kohta vetävät muukalaisen huomion puoleensa. Iloisesti heliseviä kulkusia paitsi ei aja kukaan talvella, ja posti ynnä muut, jotka tahtovat arvoansa osoittaa, ilmoittavat jo kaukaa tuloansa porokellon rämpytyksellä. Kovin surkuteltava on matkustavainen, jos hän, niinkuin muutamin paikoin Hämeessä, saa kokea noita valjaita, joissa muutamat nuoranpalaset, olkisen satulatyynyn nojassa, kannattavat koko kärryjä. Toisellaisia alku-aikaisia valjaita viljellään Waasan läänissä työ-re'issä: koveraa ~ muotoista juurta, josta on syntynyt tuo siellä seuduin tavallinen sananparsi: "Jos kaikki olisi oikein tässä maailmassa, mistäs sitten kiakkulapuu saataisiin?"
Matkakulku Suomessa on likeisimmässä yhteydessä erään laitoksen kanssa, joka Eerik XIV:n sekä Kustaa IV Aadolfin aikana sai alkunsa ja on tuttu hollikyydin nimellä. Mitäs se sitten hollikyyti on? Se on maanviljelijä ajuriksi, työhevonen postijuhdaksi muuttuneena. Maan-omistajan täytyy määrätyiksi ajoiksi lähettää hevonen ajokaluineen, ajomiehineen kestikievariin. Hevonen syöpi ha'assa, kyytimies nukkuu tai Iyöpi kortteja, odotellessaan matkustavaisen tuloa. Viimeinkin on tämmöinen herra niin armollinen ja tulee. Se hevonen pannaan valjaisin, jonka on vuoro, kyytimies-tahi poika, tyttö tai akka, sillä usein saadaan lapsi, ja Pohjanmaalla hyvin usein vaimo-ihminen kuskiksi - kiipee ylös epämukavalle, kuperikeikkaa uhkaavalle, viluttavalle paikalleen kärryin istuimen taakse, ja sitten annetaan mennä! On niitä matkalaisia, jotka ihmisen tavalla ajavat; mutta onpa niitäkin - varsinkin korkeita herroja - jotka aivan armottomasti ajavat. Laki kylla säätää, vaan vanha tapa päättää. Tultua toiseen kestikievariin, suoritetaan säätty kyytiraha, markka peninkulmalta, ynnä vielä lisäksi vähäinen maksu ajokalusta, jos ei se ole matkustavaisen oma. Sitten tämä lähtee edelleen ajamaan, ja kyytimies - siis useinkin vaimo tai lapsi - saa mennä paluumatkalleen omissa kärryissään, jos onni on ollut niin myötäinen, vaan tavallisesti satulattoman hevosensa selässä, sateesen ja tuuleen, syksyn pilkkopimeään ja talven tuimaan pakkaseen, autioita saloja myöten, ja perille tultuansa hän taas odottelee toista kyytiä, siksi kun vuoron päivät ovat lopussa.
Tästä näkyy että tämä kyytilaitos on mukava matkustavaiselle, vaan rasittava kyytivelvolliselle, josta syystä hollikyydillä ajamisen oikeus onkin suotu ainoasti tuolle paljon vaativalle säädylle, jota sanotaan herrasväeksi ja jonka hämärä raja käypi sarkanutun ja verkatakin välitse. Mutta jos hollikyyti ei olis olemassa, niin olisi enin osa Suomen maata säännöllistä matkaneuvoa vailla. Tällä nykyisellä tavalla matka on joutuisa ja huokea - 12-16 peninkulmaa vuorokaudessa itseään liian vaivaamatta ja hevosiakin rääkkäämättä - ja se on välttämätön asia maassa, jossa on matkat pitkät, asukkaat harvassa. Kas siinä syy, miksi, parempain kulkuneuvoin toivossa, vielä kärsitään, tätä rasittavaa laitosta, joka on kahta vuosisataa jäljellä aikaansa.
Kestikievarit ovat sangen tärkeitä levähdyspaikkoja. Siksi valitaan maantien viereisiä, peninkulman tai kaksi, kolmekin toisistaan olevia taloja, ja maksetaan niille vähäinen vuosipalkka; salomailla saavat tähän virkaan rupeavat, kaukana toisistaan olevat uudistalot veronvapauden ynnä muitakin etuja lisäksi. Matkustavainen, joka talvi-illan hämärässä on reessä torkkuellut, herää yht'äkkiä siitä että hevonen seisahtuu ja kulkuset vaikenee. Hän mataa ulos paksusta ulkokuorestaan, pärevalkea näyttää hänelle tietä aina varalla olevaan vierastupaan, jona välin on pieni kammarinen, välin avara sali, varustettu niin komeasti kuin talon on kannattanut tehdä. Pari sänkyä, kirjavat villavaipat peittoina, suuri, maalattu pöytä, sen päällä levälleen avattu päiväkirja, johon matkalaisen tulee kirjoittaa nimensä karsinoittuneella kynällä ja monta kertaa vetelöityllä läkillä; muutamat tuolit, joilla on jokaisella eri muotonsa - kas se sinulle on tarjona tässä komeudesta tietämättömässä ravintolassa. Seinillä riippuu koreilla väreillä maalattuja puupiirroksia, joissa ilmautuva vapaa kuvaustaito olisi kunniaksi Egyptin muumia-hautojenkin maalareille: keisareita ja kuninkaita ratsain, jäykkänä kuin puupölkyt, eriskummallisia Raamatusta otettuja tapauksia, ja niiden rinnalla onnentoivotuksia nimipäiviin, joissa nähdään palavia sydämiä sekä pöyhkeitä värssyjä. Talikynttilä sytytetään; ilma tuntuu vähän umpinaiselle, sillä ilman-vaihetus on täällä vielä tuntematon keksintö, ja lattiamattoin puhtaus on hiukan epäiltävä. Mutta pian lekkuu suuri pystyvalkea valkeaksi kalkitussa uunissa, ehtoisa emäntä kantaa sisään yksinkertaisen ilta-aterian, ja koko huone tuntuu sun mielestas kodikkaaksi ja hauskaksi, joka ei olekaan kumma, kun muistelet lumista, kylmää, autiota, talvista saloa, josta olet tullut. Jos et aivan liikoja vaadi, niin olet sillä hauskalla tiedolla, että sinulla täällä on valoa, lämmintä ja ihmisiä ymparilläs metsän petojen sijasta, tyytyYäisenä menevä levolle päivän vaivojen perästä, nukkuva hyvään uneen kovalle, rimpiläkaisloilla täytetylle matrassille ja aamulla virkistynein voimin heräävä höyryävää kahvikuppia nauttimaan.
Niitä monia erilaisia näköjä, jotka muuten tarjoutuvat matkustajan katseltavaksi noilla salomailla, koska hän kesäisenä päivänä kiertelee sinijärvien rantoja, taikka koska hän syys-iltana kulkee kuusikon kautta, jonka latvoja myöten kuu kiitää kilpaa hänen kanssaan, taikkapa koska hän talvisena aamuna ajaa luikahtelee paistavan valkoisilla jäillä, niita kaikkia saamme vielä monta tilaisuutta kuvaella. Vaikka Suomessa kulkiessa täytyy olla niin paljo mukavuutta vailla, on kuitenkin yksi seikka, joka matkustuksen erittäin hauskaksi tekee, jos vaan välttävästi tullaan toimeen maan kielessä; tämä seikka on tuo kursailematon, koristelematon hyväntahtoisuus, jolla joka paikassa, paitsi kovin lähellä kaupungeita, kohdellaan matkalaisia. Kansan silmissä matkamies on vieraille tullut tuttava, jolta maksu ruoasta sekä juomasta otetaan vastaan, koska niin on säätty, vaan ei sitä vaadita; ja harvoin pannaan lukuun tuommoisia mitättömiä kuin huone, lämmin, valo, kohtalainen makuusija taikka vahvalla kadella annettu apu ajokaluja korjuusen pannessa tahi kapineita kantaessa. Seinällä riippuva, läänin kuvernöörin säätämä taksa määrää kaikkein tarpeitten hinnan; mutta samaten kun matkamies tekee hyvin jos ei vaadi enempää kuin mitä talossa saatavana on, niin ei myös emännälle satu päähäm vaatia täyttä maksua taksan mukaan. Useimmissa tapauksissa matkustaja saa syyttää omaa käytöstänsä, jos ei häntä kohdella niin kuin talon ystävää.
Kaupungeissa ja niiden ympäristössa ynnä myös suuriliikkeisillä maanteillä tosin osataan paremmin ottaa maksua taksan mukaan, useinpa enemmänkin. Rautateillä, höyrylaivoissa ja kanavoilla ovat eurooppalaiset tavat - ja myös hinnatkin voimassa. Jos emme ota lukuun näkö-alojen sekä viini-hintojen erilaisuutta ynnä myös täällä tavallista seura-elämän jäykkyyttä, niin voisi niillä luulla matkustelevansa Pohjois-Saksassa. Suomalainen on liiankin taipuvainen matkimaan muun Euroopan vaatepartta, ruokaa sekä mukavuutta, vaikka, meidän maan vähiin varoihin katsoen, pitäis mielimmin etsiä parempata, jossa rupeaisi kilpailemaan ulkomaalaisen kanssa.
B. Reinhold'in piirustus tämän kuviston kansilehdessä näyttää meille pari noista vanhantapaisista, vähään tyytyvistä matkustajista, joita joka paikassa tavataan ylimaassa. Me näemme kaksi lihavaa maapatrunaa ajamassa häkkikärryissä; valjaissa on vahva työhevonen, joka ei hätäile. Tie käypi alasmäkeä; takana seisova kyytimies kertoo jotain, mika on tapahtunut tuon likeisen järven rannalla. Veräjä sulkee tien; luulis sen olevan laitetun varttavarten siksi että tuon mökin pienet asukkaat saisivat vähäisen lisätulon sivuitse kulkijoilta. Poikanen, tavallisessa, kepeässä kesäpuvussaan, jossa ei häntä rasita muu kuin paitansa yksistään, on aukaissut veräjän; vähän huolellisemmin vaatetettu sisarensa hänen takanaan uteliaasti odottelee saadakseen nähdä vierasten läpikulkua. Luultavasti nämät eivät ajakaan edemmäksi, suorittamatta pennilanttia veroksi - kukapaties viskannevat viidenkin pennin kappaleen, joka jo olisi ääretön summa - niin kumminkin pikku mies epäilemättä salaa toivoskelee. Koira hätyyttelee matkamiehiä viattomalla haukunnalla, ikään kuin vaan muistuttaaksensa heitä heidän velvollisuudestaan paikan asujaimia kohtaan. Virstapatsas tien ja aidan välillä osoittaa toisessa poskessaan kuinka pitkä matka jo on ajettu edellisestä kestikievarista, toisessa kuinka pitkä matka vielä on ajettavana ensintulevaan; se on hyvin käytännöllinen laitos, jota ei kukaan matkalainen mielellään olis vailla. Näkö-ala, mäkineen järven takana ja lehtoineen tuolla vasemmalla puolella, on muuten niitä, joita joka paikassa tavataan ja jotka siis jokainen kohta tuntee. Harva suomalainen lukija nähnee tämän kuvan, ajattelematta: "Tuostapa veräjästä olen minäkin läpi kulkenut!"
Ja saman veräjän kautta mekin nyt ajamme, lähteäksemme katselemaan kaikkia monivaiheisia kuvia, joita tämä kuvisto tarjoo. Me otamme esiin ja selitämme kuvat siinä säännöttömässä järjestyksessä, jossa ne astuvat meidän silmiemme eteen. Mutta jakson lopussa aiomme järjestää ne eri maakuntia ja sisällystä myöten, niin että niiden sisällinen yhteys tulisi paremmin käsitettäväksi ja kunkin paikka kokonaisuudessa selvemmin silmään astuisi.
Z.Topelius, Matkustus Suomessa