1. Maisema Savossa
(Kuva: B. Lindholm)
On kirkas kesä-aamu. Paimenpoika ajaa karjaansa laitumelle. Viidakosta taitetulla varvalla kiirehdyttää hän lehmien hidasta astuntaa. Hän laulelee iloista laulua; jokainen sävel on heleä niinkuin käen ruikutus ja kaikuu takaisin vaaralta. Karjalle on tämä laulu tuttu, se säestää sitä epäsoinnullisella äänellään. Kyntörastaskin lehdossa yhtyy samaan lauluun, mutta koko tämä iloinen konsertti jääpi meiltä nauttimatta, koska ei sitä piirustajan kynä voi nähtäväksi saattaa.
Tie kohoaa mäen rinnettä myoten; jyrkän reunaa pitkin vasemmalla puolella käy matalat käsipuut, oikealla puolella lehtometsä, sekoitettuna mannyillä; siinä tarjoutuu meille tuo hauska tummanviherjän ja heleänviherjän vaihtelo, joka aivan on kuin toden tekoa ja leikkiä sekaisin. Vasemmalla puolella seisoo kolme nuorta petäjää, joista aikaa myöten varttuu honkia, jos taivaan tuulet ja maamiehen kirves sen sallii. Vielä reunempana vasemmalla on kallioita, kuusia, mäntyjä ja yksinäisen järven tyyni selkä. Perälla niemi, nuori viidakko ja kaukainen kylä. Karja ei pitemmältä jatka kulkuaan maantietä myöten, jonka ojavierut ovat tyhjäksi syödyt; se poikkee syrjäpolulle, joka viepi järven rannalle; siellä on mehuisampi ruoho ja siellä vilppaampi tuuli karkoittaa sääsket.
Vieno tuulonen löyhähtelee vihriän mäen yli. Töin tuskin vaan se saa järven veden pienille väreille, mutta täällä ylhäällä se jo suhisee suuremmalla voimalla, niin että taivuttaa nuoren petäjän latvan vähän kallelleen oikealle puolelle. Tämä tuuli ei kuitenkaan ole voimistuva myrskyksi. Se vaan raasii aamutaivaan kevykäiset pilvet pehmoisiksi kuin pumpuli; ei se aio taittaa murskintakaan oksaa metsässä.
Tarkkaa nyt tätä nuorta hongan alkua kuvan edustalla: se on kumarruksissa lounaasen päin. Mistäpä sen tietää että se lounaasen päin kumartuu? Siitä että kaikki Suomen havumetsät ovat luotettavia kompasseja. Meidän ilman-alalla, jossa keskipäivän, päältäpäin paistava aurinko kaikkeen elavään vaikuttaa niin monta vertaa voimallisemmin kuin matalalta kannaltaan säteilevä aamu- ja ilta-aurinko; tälla ilman-alalla, jossa on niin suuri eroitus sydän-yön kylmyyden ja keskipäivän helteen välillä ja jossa etelä on yhtä kuin valo ja elämä, pohjoinen samaa kuin yö ja kuolema; - tällä ilman-alalla on ilmansuuntain vaikutus kasvullisuuteen silmään pistävä. Selvästi on se huomattava useimmista puista ynnä myös monista pensaista sekä ruohoista; selvimmin kuitenkin havumetsästä. Puiden etelä- eli suvi-puoli on helppo tuntea monista vahvoista, pitkistä oksista sekä niiden tuuheammista havuista, itä- ja länsipuoli ovat heikommat kasvullisuudestaan, pohjoispuoli törröttää vaan muutamilla kuihtuneiden, kuivuneiden oksain tynkillä. Senvuoksi Suomen tiettömillä saloilla eksynyt kulkija kohta saapi selvän oikeasta suunnasta, jos vaan muistaa tarkata puita. Mäntyin sekä kuusten pohjoispuoli on niin silmään pistävä että äkkinäisinkin sen voi helposti tuntea. Tämä yleinen sääntö ei petä tässäkään nuoressa petajässä kuvan edustalla; sen paljasta pohjoispuolta näkyy hiukka vasemmalle päin. Päivän paiste tulee vielä enemmän vasemmalta - koillisesta siis, josta tuulikin käy - ja siitä voi, Savon horisonttiin katsoen, jokseenkin varmaan päättää etta kello nyt on viiden paikoin aamulla Kesäkuulla. Petäjän varjo, koska aurinko tähän aikaan päivää on niin matalalla, olisi hyvin pitkä; mutta se ei annakaan valaistulle tielle, jolla se olisi helposti nähtävä, vaan kokonaan vielä varjoon peitetylle notkolle, vasemmalla puolella tiestä, jossa ei sitä voi eroittaa.
Maiseman luonne on rivakka ja aamuraikas. Metsä elää, laulaa, ja riemuitsee äsken heränneestä päivästä, vaan syvä lahtema on vielä puoleksi peitetty yön varjolla.
Z.Topelius, Matkustus Suomessa