Varhaisimpina aikoina irtolaisiksi luettiin yleensä itsenäistä asemaa tai palvelukseen perustuvaa toimeentuloa eli ns. laillista suojelusta vailla olevat henkilöt sekä maankulkijat. Nämä koetettiin sijoittaa hyödylliseen työhön. Ruotsissa olivat toimettomat miehet velvollisia astumaan vuosipal- velukseen vanhojen maakunta- , kaupunki- ja maanlakien mukaan. 1540 julkaistuissa Örebron artikkeleissa velvoitettiin irtain väestö ryhtymään vuosipalvelukseen tai menemään työhön kruunun kaivoksiin. Velvollisuus astua vuosipalve- lukseen muuttui vähitellen ehdottomaksi pakoksi, ottamatta edes huomioon, oliko työtä saatavissa vai ei.
Yleisten työlaitosten alku Ruotsissa lähti liikkeelle yrityksistä perustaa Keski-Euroopan vastaavien laitosten mallin mukaan kuritus-ja kehruuhuoneita, joihin pantiin maankier- täjiä, kerjäläisiä ja muita pahantapaisia henkilöitä sekä rikollisia tekemään työtä kruunun hyväksi. 1624 annettiin kerjuujärjestys, jossa määrättiin perustettavaksi yleisiä työlaitoksia eri maakuntiin köyhäinhoitoa silmälläpitäen yhdessä hospitaalien ja lastenkotien kanssa.
1600-luvun loppupuolelta saavuttivat linnoituksiin irtolaisia varten järjestetyt yleiset kruunun työt irtolaishuollon alalla pysyvän merkityksen. Suomeen järjestettiin Viaporiin 1700-luvun puolivälissä irtolaisia varten yleinen työpaikka, sen jälkeen kun linnoitustyöt oli saatu siellä käyntiin. Nais- puolisille henkilöille oli yleisen työn ohessa aluksi sakko- rangaistuksia seuraamuksena irtolaisuudesta, kunnes 1723 vahvistettu palkollissääntö asettui yksinomaan yleisen työn kannalle. 1739 tuli Suomessa samana vuonna toimintansa aloittaneesta Turun kehruuhuoneesta naispuolisten irtolaisten säilytyspaikka.
Suomen erotessa Ruotsista olivat tärkeimmät voimassa olevat, irtolaisuutta koskevat säännökset asetus värväyk- sestä ja miehistön palkkauksesta sotaväkeen 7.4.1802 ja asetus ja ohjesääntö yleisistä työpaikoista Svean ja Götan valtakunnissa sekä Suomen suuriruhtinanmaassa 27.2.1804 ja palkollissääntö 5.5.1805.
Vuoden 1804 työlaitosasetus edellytti perustettavaksi yleisen työlaitoksen Viaporiin, luetteli joitakin väestöryhmiä, joita maaherrat saivat sijoittaa sinne irtolaisina, sekä määritteli heidän käsittelynsä suhteen sen yleisen periaatteen, ettei työvankeja saanut päästää kosketukseen rangaistusvankien kanssa. Irtolaisia käsiteltiin kuitenkin työlaitoksessa miltei samalla tavoin kuin rikoksentekijöitä. Venäjän vallan alku- aikoina oli Suomessa toiminnassa miespuolisia irtolaisia varten ainoastaan Viaporin työlaitos. Vuoden 1830 aikoihin oli Viaporissa noin 250 rangaistusvankia ja noin 350 irtolais- ta.
Naispuolisten irtolaisten säilytyspaikkana käytettiin Venäjän vallan alkuaikoina yksinomaan Turun kehruuhuonetta. Kun Suomeen 1820-luvun alussa järjestettiin toinen kehruuhuone Lappeenrantaan, tuli siitä rikoksentekijäin ohessa myös irtolaisten säilytyspaikka. Kehruuhuoneita varten 20.2.1823 vahvistetulla ohjesäännöllä järjestettiin yksityiskohtaisesti niiden toiminta.
9.9.1817 annetussa köyhäinhoitoasetuksessa kiinnitettiin huomiota irtolaisten laitoshuoltoon. Asetuksessa määrättiin perustettavaksi jokaiseen lääniin yleiset valtion työ-ja ojennuslaitokset yhteiskunnallisen huollon tarpeessa olevia henkilöitä varten. Rakennukset jäivät rakentamatta. Useisiin kaupunkeihin perustettiin kunnallisia työlaitoksia köyhäin- hoidollista tarvetta varten. Miespuolisia irtolaisia varten perustettiin vasta 1831 uusi valtion työlaitos: lahjavaroilla perustettu Pantsarlahden työ-ja ojennuslaitos.
Työ-ja ojennuslaitosten uusi ohjesääntö julkaistiin asetus- kokoelmassa 17.12. 1839. Se sisälsi käytännöllisen järjestel- män työlaitosten toiminnasta. Työlaitosten valvonta kuului sen mukaan läänin maaherralle, joka myös huolehti yhdessä laitoksen johtokunnan kanssa sen toiminnasta. Paikallisia virkamiehiä olivat saarnaaja, lääkäri, sihteeri ja kirjanpitäjä. Heillä kaikilla oli oikeus pitää myös sivutoimia. Laitoksen palveluskuntaan kuuluivat päällysmies, vahtimestarit ja vartijat. Turussa, Hämeenlinnassa ja Vaasassa vahvistettiin vartijoiden lukumäärä kuudeksi, Savonlinnassa neljäksi. Johtokunnalla oli oikeus palkata vankien ammattiopetusta varten lisäksi käsityöläisiä tarpeen mukaan.
Työvangit edellytettiin vuoden 1839 ohjesäännön mukaan jaettavaksi käytöksen perusteella kahteen osastoon, joiden hoidokit oli pidettävä tarkoin eroitettuna toisistaan. Paitsi irtolaisten siveelliseen kasvattamiseen kiinnitettiin huomiota myös heidän huoltamiseensa vapaaseen yhteiskuntaan. Niinpä voitiin työlaitoksen hoidokki, jos hän oli hyvin käyttäytynyt ja ollut työssään ahkera, laskea laitoksesta kotipaikkakunnalleen etsimään itselleen työpaikkaa.
Työlaitosten toiminta rakentui oleellisesti ankaralle pakko- työlle. Hoidokkien työpäivä oli pitkä ja tiukka. Aamuherätys tapahtui työ- ja ojennuslaitoksissa pimeänä vuodenaikana kello 5 ja valoisana kello 4. Työ aloitettiin tuntia myöhemmin ja jatkui kello 8:aan, jolloin pidettiin aamiaistunti. Kello 9-12 oli työaika; samoin tehtiin työtä alemmassa osastossa kello 13-19 ja ylemmässä osastossa kello 14-19.
Ensimmäinen väliaikainen työlaitos oli Hämeenlinnan eli Kronoborgin työ-ja ojennuslaitos. Se määrättiin 5.10.1841 annetulla päätöksellä toimimaan Hämeenlinnan vankilan yhteydessä. Hoidokkien lukumäärä oli Kronoborgin työlaitoksessa alusta pitäen huomattava. Vuoden 1841 siellä oli 200 ja vuoden 1842 lopussa 380 ja vuonna 1843 samaan aikaan 430 vankia.
Toinen työ- ja ojennuslaitos oli vuoden 1839 ohjesäännössä määrätty perustettavaksi Savonlinnaan. Muutostöiden selvitysten viivästyessä Savonlinnassa, määräsi senaatti maaliskuussa 1842, että Turun ja Vaasan työlaitokset oli pantava ensin kuntoon ja Savonlinna vasta myöhemmin, esteiden poistuttua.
Kolmas vuoden 1839 asetuksen edyllyttämistä työlaitoksista oli määrätty perustettavaksi Turkuun. Turun väliaikaisessa työlaitoksessa oli vuonna 1841 79 ja 1842 69 hoidokkia. Uuden työlaitoksen rakennustyöt pantiin alulle Kakolan mäellä 1845. Heinäkuussa 1853 muutettiin työvangit vanhasta linnasta uuteen Kakolanmäen työlaitokseen. 1854 oli kuitenkin jäljellä enää 16 miestä ja 1855 loppui laitoksen toiminta kokonaan, kun viimeisetkin vangit päästettiin vapaiksi 23.5.1855 keisa- rillisen armahduksen nojalla. 20.1.1860 Aleksanteri II antoi suostumuksensa vankilarakennuksen sijoittamiseen Kako- anmäelle entisen työ-ja ojennuslaitoksen paikalle.
Irtolaisuus määriteltiin uudessa vuoden 1852 asetuksessa edelleen laillisen suojeluksen näkökohdan pohjalta; tilallisten ja muiden omavaraisten henkilöiden lisäksi tunnustettiin myös toinen itsenäinen yhteiskuntaryhmä, joka oli vapaa vuosipalveluksesta, mutta se erosi ensinamainituista siinä, ettei se saanut itse ilman erityistä lupaa pitää palkollisia. Kaikki muut 16-60 vuotiaat olivat velvollisia turvautumaan joko jonkun yksityisen tai kunnan huoltoon. Irtolaisia, jotka tavattiin kotiseurakuntansa ulkopuolelta, määrättiin kohdeltaviksi tiukemmin kuin kotipaikkakunnallaan eläviä. Irtolaisuuden ankarimmat seuraamukset olivat edelleen yleinen työ ja sotapalvelus. Vuoden 1852 irtolaisasetuksen merkitys jäi vähäiseksi.
Lähinnä valtiovarainpäällikkö von Haartmanin vaiku- tuksesta sijoitettiin irtolaisia suuriin yleisiin töihin, joista tärkeimmiksi muodostuivat syksyllä 1844 aloitetut Saimaan kanavan rakennustyöt. Myöskin malminlouhimisessa ja muissa kaivostöissä käytettiin 1840-luvulta lähtien yleiseen työhön määrättyjä henkilöitä. Huomattavimmat tällaiset työpaikat olivat Tammisaaren lähistöllä sijaitsevalla Jussaarella ja Södön kaivoksessa Ahvenamaalla. Jussaarella oli kaivostöissä 1841-1861 kerrallaan noin 50-100 ja Södössä noin 30 miestä. Myöskin Helsingin-Hämeenlinnan rautatien rakentamiseen käytettiin 1858-1860 irtolaistyövoimaa.
23.1.1865 julkaistiin uusi irtolaisasetus, jolla pyrittiin kiinnittämään toimettomat henkilöt kotipaikkakunnilleen vaikeuttamalla heidän siirtymistään sieltä muualle. Lisäksi pantiin tällaisten henkilöiden valvontaan ja työhön sijoittamiseen suurta huomiota. Entisestä irtolaisjärjestel- mästä oli jäljellä yhä laillisen toimeentulon periaate, mutta toimettomista henkilöistä pidettiin enää ainoastaan pahantapaisuutta osoittavia irtolaisina.
Irtolaisaines jaettiin vuoden 1865 asetuksessa varsinaisesti kahteen ryhmään: rikollisuuteen taipuvaan ainekseen sekä toisaalta laiskureihin ja niihin verrattaviin pahatapaisiin henkilöihin. Ensinmainittuja saatettiin pitää yleisessä työssä 2-3 vuotta, viimeksimainittuja 6 kuukaudesta 1 vuoteen.
Vuoden 1865 irtolaisasetusta kiitettiin aluksi, mutta se joutui kuitenkin pian ristiriitaan yhä vapaamielisempään suuntaan kehittyvän elinkeinolainsäädännön kanssa. Niinpä mainitun asetuksen perustana yhä olevaa palveluspakkoa alettiin pitää kohtuuttoman ankarana kansalaisvapauksien kahleh- timisena. 2.4.1883 annetulla asetuksella ja hallinnollisella julistuksella kumottiin laillisen toimeentulon vaatimukselle ja palveluspakolle rakentunut irtolaisuuskäsite. Mainittujen säännösten mukaan pidettiin irtolaisina vain sellaisia henkilöitä, jotka ilman riittäviä elatusvaroja kuljeskelivat työttöminä sekä harjoittivat siveetöntä ja säädytöntä elämää. Nämä säännökset olivat voimassa aina vuoteen 1937 asti.