Se, joka luulee, että nykyinen sota aiheutuu vain Venäjän hallitsevien ja alamaisten hetkellisestä tunnelmasta, on unohtanut Krimin sodan ja Pariisin rauhan määrittelemät, valtakunnan valta-asemaa alentavat ehdot. Euroopassa tiedetään ja tunnustetaan, kuinka vastenmielisesti keisari sittenkin on vedonnut miekkaan. Mutta kansan suuressa joukossa valtiolliset pyrinnöt ilmenevät aina ja kaikkialla tunteen muodossa, myötätunnon tai vastenmielisyyden purkauksina. Aftonbladetille kelpaa esimerkiksi se rakkaus, jolla Kaarle XII:n muistoa Ruotsissa yhä kunnioitetaan huolimatta kaikesta siitä, mitä maan nykyaikaiset historian- kirjoittajat ja kynäilijät ovat tehneet sen halventamiseksi.
Mekin täällä Suomessa olemme lukeneet sotamanifestin ja olemme huomanneet, että sen on antanut Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas, ja me tiedämme Suomen suuriruhtinaan siinä toimineen perustuslaillisen oikeutensa mukaisesti, minkä kyllä pitäisi tuottaa mainitulle asiakirjalle jotakin armoa Aftonbladetin silmien edessä. Miten kummalli- selta se kuuluneekin, hyväksyy myös kansamme suuri enemmistö lämpimästi tämän sodan ja toivoo sydämestään turkkilaisille häviötä ja kristityille vapautusta.
Talonpoikaissäädyn valtiopäivillä melkein yksimielisesti tekemä päätös miljoonan myöntämisestä venäläisen armeijan haavoittuneille oli tämän tunteen todellinen ilmaus, eikä se aulius, jota etäisimmätkin erämaan kylät ovat osoittaneet antaessaan avustusta suomalaiselle punaisen ristin yhdistykselle, ole suinkaan sille vieras. Useat juuri kansan riveistä lähteneet vapaaehtoiset taistelivat Serbian joukoissa, ja meidän kaartinpataljoonamme saatiin uskomattoman helposti täydennetyksi miehillä, joita ei säikyttänyt mahdollinen kuolema, joka onkin nyt vain kolmen kuukauden kuluessa kohdannut useita heistä.
Kun siis Suomen suuriruhtinas julistaa sodan, pitäisi meren toisellakin puolella olla selvää, että Suomi on sodassa. Ja yhtä selvää näyttää olevan, ettei maa voi käydä sotaa ilman sotilaita, olkoon sen perustuslaillinen kehitys kuinka puutteellista tahansa. Sen kunnian ja niiden etujen esittämiseen, joita Suomi on niittänyt kaikista Ruotsin sodista, tarvitaan hienosti teroitettu kynä. Ruotsinkaan perustuslaillinen vapaus ei ollut noiden suurten sotien aikoina ennättänyt pitkälle kehittyä, ja Suomen vaikutus sotaan tai rauhaan oli aina jokseenkin mikroskoopillista. Suomi sai kuitenkin tavallisesti sodista raskaamman kuorman kannettavakseen suuresti nurisematta ja ilman mitään jälkipuheita. Niin täytynee maan tulevaisuudessakin kantaa asemastaan johtuvia taakkoja, varmana siitä, että tämä tyyni rohkeus tulee samoinkuin tähän saakka ylläpitämään sen valtiollista olemassaoloa, nyt ei enää Suomen maakunnan, vaan Suomen suuriruhtinaskunnan olemassaoloa.
Yleistä asevelvollisuutta koskeva kysymys on eri asia. Sotavelvollisuus siinä muodossa, jossa se esiintyy, on selvä. Yleisemmin tuntematta Carlylen kuuluisia sanoja, että kansojen samoinkuin yksilönkin viisauden alkuna on tosi- asioiden tunnustaminen, Suomen kansa on harjoittanut tätä viisautta ja antoi siitä Porvoon valtiopäivillä ratkaisevan näytteen, jota nykyisin elävä sukupolvi ei suinkaan tee tyhjäksi. Mainittu ratkaisu on myös sotavelvollisuuteen nähden tosiasia, joka vaatii tunnustusta. Mutta yleinen asevelvollisuus tarkoittaa lähinnä sotataakan oikeuden- mukaista jakamista kansalaisten kesken. Etäämmältä siihen tosin liittyy se ajatus, että aseellinen kansa on ilman muuta suuremmassa arvossa kuin semmoinen sukukunta, joka itsepuolustuksessaan luottaa ainoastaan toisten armeliaisuuteen. Kukaan ei voi maassamme levottomuutta tuntematta ajatella, mitä Venäjällä ajatellaan nykyisestä aseettomasta tilastamme, koska siellä tuskin tiedettäneen, että se on syntynyt ilman Suomen taholta tulleita vaikuttimia. Kun näet ruotuväkiarmeija oli Venäjän sotaministeristön lausunnon perusteella tuomittu puhtaasti sotilaalliselta kannalta katsoen kelvottomaksi, lakkautettiin uudestaan perustetut pataljoonat keisari-suuriruhtinaan käskystä kovina nälkävuosina, jotta voitaisiin käyttää sotilasrahaston tuloja rautatielainan korkoihin ja lievennettäisiin sekä itse työllä että karttuvilla rahavaroilla maan puutetta. Venäjällä vallitsevat toiset käsitykset Suomen aseman maallemme tuottamista velvollisuuksista kuin Aftonbladetissa. Eikä sitä kukaan voi ihmetellä. Yleinen asevelvollisuus on siellä täydessä voimassa, eikä yksikään mainitun katkismuksen pääkappale pidä siellä paikkaansa. Ja kiistämättömät todistukset osoittavat, että kansa on ottanut sen vastaan huojennuksena, aivan halukkaasti, ja että siitä on armeijan kokoonpanoon, henkeen ja kuriin tullut semmoinen parannus, että kaikkien rehellisten sotakirjeen- vaihtajien nähdään kilvan ylistävän venäläistä sotilasta. Asevelvollisuus sälyttää Venäjän kansan kannettavaksi kieltämättä raskaat taakat. Mutta tästä seikasta ei voi johtua, että siellä katseltaisiin suopeammin silmin nykyistä joutilaisuudentilaamme. Epäilemättä tulee kuitenkin ajan sodankäyntitavan lisäämä taakka, joka nyt Venäjälläkin rasittaa kaikkia säätyjä ja luokkia, vahvistarnaan rakkautta rauhaan ja tulevaisuuden varalta sitomaan hallitsevien kädet yhtä hyvin kuin jokin perustuslaki. Suomikin saa sitten osansa sodan voitosta antamatta puolestaan juuri mitään avustusta.
Tulevaisuudessa Suomen kansa ei kuitenkaan voi eikä tahdo vastaanottaa edes rauhan siunauksia ilman mitään omaa ponnistusta, jos kohta se voisikin olla sille mahdollista. Semmoiset mahtavammalta saadut lahjat luovat näet kansojen kesken vaarallisia vaatimuksia. Ja koska maan suoranaiseenkin puolustukseen tarvitaan Venäjän apua, ei voida pyytää, että sillä taholla tyydytään taistelemaan kaikenlaisen sotaväen keralla, jota Suomen taholta voitaisiin tarjota. Sentähden on tämäkin näkökohta otettava huomioon asevelvollisuuskysymystä ratkaistaessa. Kysymys ei siten siirry maan todellisen edun vaatimien rajojen ulkopuolelle. Mutta ratkaiskoot valtiopäivät sen miten tahansa, maa ei koskaan sano niille pojilleen, joiden henkeä ja verta se pyytää, että he ovat valitut sen uhraamaan "vieraan kansan kunnian, etujen tai oikkujen hyväksi". Se ei sano niin niille, joiden rohkeasta urotyöstä on näinä päivinä saatu tieto, ei kotiin odotetuille haavoittuneille eikä niille, jotka surevat kaatuneita. Se tervehtii niitä, jotka rauhan tultua palaavat hengissä kotiin, miehinä, jotka ovat taistelleet isänmaan, sen etujen, sen kunnian puolesta.
Morgonbladet 255/ 1877. Painettu suom. Snellman, Kootut teokset VII.