Ruotujakoisen sotaväen upseerien ja aliupseerien palkkaus perustui virkatalon viljelystä saataviin tuloihin ja asuntoetuun sekä tietyiltä talonpoikaistiloilta tuleviin vero-osuuksiin. Viimeksi mainitut olivat joko jalkaväen palkkatiloja (lönehemman) tai ratsuväessä hevos- ja etuustiloja (hästhemman, fördelshemman). Kysymyksessä ei ollut verojen läänittäminen, vaan jakolaitoksessa tietty tarkkaan määritelty verotulo oli osoitettu määrätylle viralle. Verojen määrä näkyi sotilasmaakirjasta luontais- suorituksina, parseleina ja päivätöinä. Ne suoritettiin rykmentinkirjurin ja kruununvoudin toimesta saajilleen tavallisesti tammikuussa pidetyssä palkanmaksu- kokouksessa.
Puustelli oli huomattavasti enemmän kuin pelkkä asunto. Se oli taloudellisesti tuottava maatila, josta upseerin tai aliupseerin oli mahdollista ottaa itselleen niin suuri hyöty kuin suinkin pystyi. On myös huomattava, että virkatalon verot sisältyivät päällystön palkkoihin; veroja ei toisin sanoen tarvinnut maksaa, vaan ne jäivät suoraan hyödyttämään virkatalon haltijaa. Virkataloihin liittyvä tärkeä kysymys on, missä määrin päällystö viljeli ja asui niitä itse ja missä määrin ne oli annettu lampuotien hoitoon.
Sotilaat joutuivat virkakierrossa liikkumaan paikkakunnalta toiselle, ja puustellit olivat joka tapauksessa kruunun omaisuutta, joten niiden kunnostamiseen ei juurikaan viitsitty ryhtyä, kun tulokset olisivat jääneet vieraiden hyödyksi. Erityisesti upseereilla oli monasti omia kartanoita, joiden hoitoon oli järkevämpää kiinnittää huomionsa. Kaarlo Wirilanderin tutkimusten mukaan 1728 yli puolet upseereista asui puustellissaan. Suuntana oli kuitenkin muualla asumisen lisääntyminen, ja ruotsinajan päättyessä vain noin 40-45 % upseereista asui virkataloissaan.
Ruotsi-Suomessa koettiin 1730-luvulta lähtien jatkuva inflaatiokehitys, joka korotti muun muassa elintarvikkeiden hinnat muutamassa vuosikymmenessä moninkertaisiksi. Koska ruotujakoisen armeijan päällystö sai palkkansa vilja- ja muina luontaissuorituksina, sen etuudet pysyivät reaalisesti ennallaan. Suuri osa siviilivirkamiehistä sai rahapalkkaa, ja he kokivat inflaation karvaasti omassa pussissaan. Kun sen sijaan tyypillinen jakopalkkainen upseeri- ja aliupseeri pystyi pitämään reaalipalkkansa vähintään ennallaan, hän kasvatti jo Kaarle XI:n ajalta periytynyttä yhteiskunnallista etumatkaansa siviilivirkamiehiin nähden.
Ruotusotilaiden tärkein palkkaetuus oli oikeus viljellä torppaa. Torppaan kuului tavallisesti savupirtti tai 1700-luvun lopulla Länsi-Suomessa jo savupiipullinen tupa, navetta ja siihen kiinteästi liittynyt rehulato, aitta ja pari kolme niittylatoa. Saunaa ja riihtä ruotusotilaat saivat ilmeisesti käyttää taloissa.
Kun mies otettiin ruotuun, tavallisin menettely oli se, että sotilas jatkoi edeltäjänsä torpan asumista ja viljelyä. Tätä ei yleensä suoraan mainita sopimuksissa, vaikka se tulee usein niiden sananmuodosta muuten esille. Joskus asiasta tapaa hyvin yleisluonteisia määritelmiä. Karkussa rakuunalle luvattiin vuonna 1781 "torppa kylässä, kuten tähän saakka" ja entiset viljelykset. Alastarolla sovittiin vuonna 1803, että "ruotutorppa on samalla paikalla kuin aikaisemmin" ja Tyrväässä samana vuonna "kaikki ne viljelykset, jotka ovat kuuluneet aikaisemman rakuunan torppaan".
Jos ruotusotilas rakensi itselleen torpan, tämä oli tavallisesti "vanhanmiehenasunto". Esimerkiksi huittislainen rakuuna Petteri Röding sai ratsutilallisiltaan luvan pellonraivauksen lisäksi rakentaa "tarpeelliset rakennukset maillemme siinä mielessä, että käyttää niitä ja viljelee maita eronsa jälkeen".
Ruotusotilaan vaikein elämänvaihe - jos ei oteta lukuun sotia - oli silloin kun hän joutui eroamaan. Esimerkiksi torpparit jatkoivat vuokraviljelystensä hoitamista niin kauan kuin jaksoivat, ja monilla heistä oli tulossa viljelyksiä hoitamaan poika tai vävy. Ruotusotilaiden velvollisuus sen sijaan oli luopua torpastaan heti, kun uusi mies oli tulossa tilalle. Tilanne helpottui huomattavasti, jos sotilaalla oli edellä mainitun kaltainen "vanhanmiehenasunto". Entiset ruotusotilaat saivat myös eläkkeitä, mutta niiden merkitys oli perheen elannon kannalta vähäinen.
Nämä elinaikaiset nautintaoikeudet katsottiin niin tärkeiksi, että niistä annettiin asetus vuonna 1780. Siinä myönnettiin rakuunoille ja sotamiehille oikeus palvelusaikanaan tekemiensä uudisraivioiden elinaikaiseen vastikkeettomaan nautintaan. Ehtona oli asianomaisten talonpoikien suostumus ja vähintään 25 vuoden kunniallinen palvelus. Nautintaoikeus koski myös miesten leskiä, mikäli nämä eivät menneet uudelleen naimisiin.
Ruotutorppaan kuuluvista pelloista on ensiksi mainittava ruotupelto, joka kuului kiinteästi sotilaan palkkaetuihin ja joka oli ainakin Länsi-Suomessa yleensä yhdestä kahteen kylvötynnyrinalan suuruinen. Lisäksi miehet saivat käyttöönsä kylän rintapelloista kaalimaan, jossa kasvatettiin voimakasta lannoitusta vaatineita kasveja kaalia ja pellavaa sekä 1700-luvun lopulla perunaakin.
Ruotupellot olivat valmiita kylän vanhassa sarkajakoisessa pellossa olleita lohkoja. Niiden lisäksi sotilailla oli yleisesti itse raivaamiaan ja heidän elinaikaiseen nautintaansa luovutettuja peltoja. Ruotusotilaat tekivät raivionsa usein niityistä, harvoin suoraan pystymetsästä, joka yleensä raivattiin ensiksi niityksi. Elinaikaiseen nautintaan annettuja peltoja ruotumiehillä oli tyypillisesti puolesta vähän yli yhteen tynnyrinalaan.
Karjaa ruotusotilailla oli Satakunnasta saatujen tietojen mukaan yksi tai kaksi lehmää ja usein hieho, pari lammasta ja useimmiten vetoeläimenä hevonen. Karjansa miehet ruokkivat niityiltä saatavilla heinillä. Niittyjä oli peltojen tapaan ruotuniityt ja elinajaksi annetut uudisniityt.
Torppaedun lisäksi sotamies sai muuta palkkaa. Pestautu- essaan mies sai ruotutalonpojilta 2-10 riksin suuruisen pestirahan. Kruunu maksoi hänelle vuosipalkan, jonka reaaliarvo oli noin yhden ruistynnyrin verran. Lisäksi talonpojat maksoivat likipitäen saman suuruisen vuosi palkan. Työvaatteiksi sotamiehet saivat ruotutalollisilta kolmen vuoden välein yleensä hatun, takin, housut, sukat ja saappaat. Etuna oli vielä vapaus enimmistä henkilöveroista, millä ei tosin ollut kovin suurta merkitystä.
Jari Niemelä