Vuonna 1879 säädetty Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus terveydenhoidosta Suomenmaassa asetti kunnat vastuuseen paikallisista terveysoloista. Asetuksen mukaan kunkin kaupunkikunnan tuli perustaa terveyslautakunta valvomaan yleistä terveydentilaa ja siihen vaikuttavia tekijöitä. Maaseudulla kyseinen velvollisuus sisällytettiin kunnallislautakunnan tehtäviin.
Herätteen asetuksen säätämiseen synnytti uusi tieteenala, hygienia eli ennaltaehkäisevä terveydenhuolto-oppi, joka nousi aikakauden lääketieteellisen keskustelun keskiöön kaikissa länsimaissa. Tavoitteena oli kohottaa kansakunnan terveydentilaa puuttumalla sairauksille altistaviin elintapoi- hin ja -ympäristöihin. Hygieniaideologiaa juurrutettiin kansaan paitsi valistuksen myös lainsäädännön keinoin. Lähin esikuva löytyi Ruotsista, jonka vuonna 1874 hyväksyt- tyä säädöstä kotimainen terveydenhoitoasetus noudatti osin sanatarkasti.
Suomalaisen asetuksen valmisteluprosessi kesti yli 20 vuotta. Lopullinen asetus oli lääketieteen professori O. A. Hjeltin laatimaa ehdotusta huomattavasti suppeampi, sillä kuilu kansan elinolojen ja ehdotuksessa esitettyjen tavoitteiden välillä todettiin liian suureksi. Monet yksityiskohtaiset säädökset pudotettiin asetuksesta pois ja kunnille jätettiin lisäksi oikeus soveltaa ohjeita paikallisten olojen ja tarpeit- tensa mukaan.
Terveydenhoitoasetuksen sisällöstä valtaosa koski yksin- omaan kaupunkikuntia, joissa tihenevän asutuksen mukaan tuomat terveysongelmat olivat selvästi havaittavissa. Kaupungin terveydenhoitolautakuntaan kuuluivat virkansa puolesta pysyvinä jäseninä poliisimestari, kaupunginarkki- tehti, -insinööri sekä -lääkäri. Lisäksi kaupunginvaltuutetut valitsivat lautakuntaan 3-6 jäsentä kahden vuoden toimi- ajaksi. Lautakunnan valvonnan kohteiksi asetettiin mm. asuntojen terveellisyys, pihojen ja katujen puhtaanapito, viemäröinti, tehtaiden terveyshaitat, teurastus ja juoma- veden puhtaus. Tehtävänsä suorittamiseksi lautakunnalla oli oikeus tehdä tarkastuksia mm. pihoissa, työpaikoissa, työ- väenasunnoissa ja erityisoloissa myös yksityisasunnoissa.
Maaseudun osalta asetuksessa kiinnitettiin erityishuomio imeväiskuolleisuuden vähentämiseen. Sekä kaupunkeja että maaseutua velvoittivat ravintoaineiden kauppaa, hautaus- käytäntöjä ja tarttuvien tautien ehkäisemistä koskevat säädökset. Terveydenhoitoasetuksen myötä kunnissa aloitettiin sairastavuuden ja kuolleisuuden yksityiskohtainen tilastointi. Velvollisuutensa laiminlyövän kunnan ojentami- seksi kuvernöörillä oli oikeus määrätä uhkasakkoa, ja yksittäistä niskoittelevaa kuntalaista saatettiin puolestaan uhata oikeustoimin. Varsinkin maalaiskunnissa asetuksen järjestelmällinen noudattaminen oli kuitenkin vielä 1900- luvun alussa varsin poikkeuksellista.
Terveydenhoitoasetus todettiin lääkintöhallituksessa jo 1890- luvulla vanhentuneeksi ja puutteelliseksi. Vuosina 1896 ja 1908 julkaistut komiteanmietinnöt eivät kuitenkaan tuotta- neet tulosta. Vasta vuonna 1927 terveydenhoitoasetus korvattiin uudella terveydenhoitolailla. Lakia uudistettiin seuravan kerran vuonna 1965, ja vuonna 1972 säädetyllä kansanterveyslailla kuntien terveyslautakunnille annettiin uusia tehtäviä.
Minna Harjula