Mitä Suomi suuriruhtinaaltansa pyytää, voidaan lausua yhdellä ainoalla sanalla, johon sisältyy kaikki. Maa pyytää hänen mahtavaa suojelustansa.
Itsenäisen valtiollisen asemansa, perustuslakinsa, perustus- laillisen valtiomuotonsa, oman vationhallituksensa ja oman valtiotaloutensa suojelusta;
valtiokirkkonsa, sen opetuksen- ja uskonvapauden, maan lakien ja kaikesta muusta paitsi näistä riippumattoman lain- käyttönsä, muiden, maan tarpeisiin sovellettujen laitostensa suojelusta;
yhteiskunta-elämänsä ja kansan ruumiillisen ja henkisen työn suojelusta ottamatta huomioon mitään muuta kuin oman kansallisvarallisuuden lisääntymisen ja yleisen sivistyksen kasvun;
suojelusta perheen vapaudelle ja sen oikeudelle parhaan ymmärryksensä mukaan huolehtia lasten ja nuorison opetuksesta ja kasvatuksesta, niin etteivät julkisia oppi- laitoksiakaan järjestettäessä valtiolliset, Suomelle vieraat tarkoitukset tätä oikeutta sortaisi.
On kyllä totta, ettei mitään inhimillistä laitosta suojele sen säilyminen muuttumattomana, vaan eläminen ja kehittymi- nen. Mutta ajatukset siitä, miten ja mihin suuntaan tätä elävää kehitystä on ohjattava, voivat olla monenlaiset ja enemmän tai vähemmän eroavaiset. Senvuoksi tämä ei olekaan tärkein seikka.
Kuinka monta kertaa onkaan nyt surullisella tavalla manalle menneen, syvästi kaivatun keisarin ja suuriruhtinaan antama epäävä vastaus maan eduskunnan päätökseen tai sen lausumiin toivomuksiin virittänyt hetkellistä mielipahaa laajemmissa tai ahtaammissa piireissä! Mutta kukapa muistaisi tänä murheen päivänä mitään tuosta kaikesta? Suomen kansa muistaa nyt vain ne juhlahetket, jolloin hallitsija ja kansa ovat yhdessä työskennelleet Suomen menestyksen hyväksi.
Perustuslaillisesta järjestyksestä johtuu, että valtiopäivät täysin vapaasti hyväksyvät tai sisällykseltään muuttavat tai hylkäävät hallituksen esityksen. Keisari ja suuriruhtinas menettelee täysin oikeutensa mukaisesti käyttäessään samaa vapautta suhteessa hallitukseen. Mutta tällä hetkellä pyydetään vain varmuutta siitä, että tämä keskinäinen oikeus ja vapaus ja kaikki, mikä siihen liittyy, pysyy vastakin voimassa ja että ainoastaan Suomen, rakkaan isänmaamme todellinen menestys sen käyttämistä johtaa. Tämä on nyky- hetken levottomuus. Tämä nykyhetken toivo.
J.V.Snellman
Morgonbladet 17.3.1881 Painettu suomenkielisenä: Snellman, Kootut teokset VII, s. 575-576.