Keisarillisen Majesteetin Korkeassa Nimessä,
Hänen Suomen Senaattinsa antama
Plakaatti
neljästä kiitos-, katumus- ja rukouspäivästä, jotka koko Suomen Suuriruhtinanmaassa ovat juhlallisesti pidettävät ja vietettävät vuonna 1885.
Annettu Helsingissä, 4 p:nä Marraskuuta 1884.
Sen voiman ja vallan nojalla, jonka Keisarillinen Majesteetti on Keisarilliselle Suomen Senaatille suonut,
Tahtoo Keisarillinen Senaatti ilmoittaa Suomenmaan asukkaille evankelisesta Lutheruksen uskontunnustuksesta:
Kun Herra kirkollensa maan päällä antoi toimeksi tehdä kaikkea kansaa Hänen opetuslapsiksensa, julistaa ja tarjota syntiin langenneille ihmisille sitä sovintoa ja rauhaa Jumalan kanssa, jonka Hän heille oli hankkinut, oli Hän myöskin ennustanut, että rauhanjulistusta vastustettaisiin maan päällä, että kirkko oli tehtävänsä suorittava alituisessa taistelussa synnin ja pahuuden voimia vastaan. Ja joka lehti tämän kirkon historiassa, sen ensi päivistä alkaen aina tähän aikaan asti, jonka tapauksia omin silmin näemme, kantaa todistusta tuosta taistelusta, jossa maailmanhenki kaikilla väkivallan tahi houkuttelemisen, epäuskon, kieltämisen ja pilkan aseilla, usein muka vapauden ja jumalisuudenkin valenaamarilla, koettaa vastustella Herran tointa ja tukehuttaa Hänen kirkkonsa henkeä, ja Kristuksen oman ennustuksen mukaan pahuuden ulkonäköiset voitot maailmassa ajan pitkään yhä yltyvät.
Mutta Herra, joka ennusti omaistensa rasitusta maailmassa, on myöskin antanut heille sen vakuutuksen, että Hän tahtoo olla heidän kanssansa joka päivä maailman loppuun asti ja Jesuksen Kristuksen kirkolla maan päällä on kaikessa ahdingossaankin se voittoisa lupaus: Helvetin portit ei pidä häntä voittaman. Tässäkään suhteessa ei puutu kirkon historiassa todistuksia Jumalan lupausten luotettavaisuu- desta.
Meidän siis ei koskaan tarvitse epäillä Kristuksen kirkon lopullisesta voitosta, sillä sota on Herran, kyllä Hän sen tekee, mutta tärkeä on meille kaikille, että me tässä taistelussa pahuutta ja jumalattomuutta vastaan itsessämme ja ulkona, jossa me jokainen taistelemme elämän ja kuoleman uhalla, oikein eroitamme totuuden valheesta emmekä maailman moninaisilta menoilta vieteltäisi pois siitä totuudesta, joka on ijankaikkinen, ja siltä yksinkertaiselta tieltä tähän totuuteen, joka on meille ainoasti sanassa annettu; asia vaatii jokaiselta varmuutta siitä, missä suhteessa hän itse puolestansa on Jumalaan ja mistä Hän todella on löydettävä, sillä siitä riippuu sekä sielumme pelastus että osamme ja kykymme taistelussa.
Se on totta, Jumala ei ole kaukana yhdestäkään meistä. Hän, jonka käsi johtaa kohtalot, on myöskin läsnä sillä näyttö- paikalla, jossa sukukunnat ja sukukuntain teot vaihtelevat, mutta Hän ei ole aina löydettävä sieltä, missä ihmisvaltatyöt saavuttavat aikakauden ja sukujen suosiota tahi ihmisnero viettää riemuvoittojaan. Ne voitot, jotka herättävät ihmisten ihailemista, eivät aina ole Herran voittoja, eivätpä edes näennäisesti jumalalliset voimanvaikutuksetkaan aina ole Herran töitä, sillä monille, jotka saattavat kerskaillen lausua: Herra, Herra! emmekö me Sinun nimes kautta ennustaneet, ja Sinun nimelläs ajaneet ulos perkeleitä, ja olemme Sinun nimes kautta monta väkevätä työtä tehneet, on kerran kuuluva Kristuksen tuomiosana: En minä Teitä isänä tuntenut. Päin vastoin, samoin kuin me jo luonnossa huomaamme sen totuuden, että vaikuttavat ikivoimat sen suuressa työpajassa toimivat ihmissilmältä salattuina, niin on myöskin Jumalan valtakunnan järjestys semmoinen, että Hän armotöitään toimittaaksensa valitsee mitä ihmisistä näyttää mitättömältä ja vähäarvoiselta, jonkatähden myöskin ainoastaan nöyrä sydän, köyhyys hengessä voi Hänen armonsa voimaa vastaanottaa. Ei tuulessa, ei maanjäristyksessä, ei tulessa Elia Jumalaa löytänyt; hienossa tuulen huminassa Herra häntä kohtasi.
Salassa ja hiljaisuudessa siis vaikuttaa Herra, sentähden onkin ihmiselle välttämätön tarve, voidaksensa elämän hyörinässä ja pyörinässä horjumatonna pysyä, katsomatta ulkonaisen toiminnan moninaisuuteen ja harhateille tahi epätoivoon joutumatta, jos ulkonaisen ja sisällisen taistelun riehuessa hänestä vaara näyttäisikin Jumalan asiaa uhkaavan, että hän usein etsii Herraa yksinäisyydessä, missä kaikki nämät ulkonaiset äänet vaikenevat ja sielu saa juoda siitä lähteestä, joka yksin antaa elämää, lahjoittaa uutta vireyttä ja voimaa uuteen vaikutustoimeen Jumalan valtakunnan hyväksi. Hänen on tarvis sekä yksityisessä että yhteisessä rukouksessa etsiä Herraa, jotta hänen sydämensä katumuksessa aukenisi Hänen armonsa vastaanottamiseen, sillä ainoastaan siellä, missä sydän on saanut armoa ja voimaa armon Jumalalta, voipi ylistys ja kiitos sanoissa, töissä ja elämän todistuksessa taas sydämestä nousta Herralle. Ja se, mikä näin jokaisen yksityisen kristityn sydämessä kehoittaa häntä erittäin pyhittämään määrättyjä elämänsä hetkiä rukoukseen, katumukseen ja kiitokseen Herran Jumalansa edessä, on varmaan myös yhteinenkin tarve kaikille Jesuksen Kristuksen tunnustajille, koko Hänen kirkollensa ja seurakunnallensa maailmassa.
Tähän katsoen on Keisarillinen Senaatti tahtonut ensintule- vaksi vuodeksi 1885 käskeä neljää yleista kiitos-, katumus- ja rukouspäivää vietettäväksi Helmikuun 22, Toukokuun 17, Heinäkuun 26 ja Lokakuun 11 p:nä olevina sunnuntaina sekä saarnaesitelmien johdoksi vastamainittuina rukouspäivinä määrätä myötäseuraavat Jumalan sanasta valitut tekstit: ja kehoitetaan siis kaikkia Suomen Suuriruhtinaanmaan asukkaita evankelisesta Lutheruksen uskontunnustuksesta, ketään pois eroittamatta, olkoonpa mistä säädystä hyvänsä, sekä käymällä jumalanpalveluksessa Herran huoneessa että hiljaisissa, hartaissa Jumalan sanan tutkimisissa kotonansa oikein pyhittämään näitä yleisiä rukouspäiviä: ollen kaikkien asianomaisten velvollisuutena tämä käsky säännöllisesti julistuttaa sekä sen noudattamista tarkasti valvoa.
Helsingissä, 4 p:nä Marraskuuta 1884.
Keisarillisen Majesteetin Korkeassa Nimessä, Hänen Suomeen asetettu Senaattinsa.