Naissivistys on yhtä tärkeä kuin miessivistys, mutta edellinen ei ole sama kuin jälkimäinen. Tyttökoulu-oppilaan ihanteeksi ei ole ylioppilaslyyry tehtävä eikä Parnassin laakeri-seppele. Milloin asia sille kannalle joutuu, silloin on meillä naissivis- tyksen irvikuva valmis. Sentähden että arvoisan ehdottelijan anomusehdostus tuota ihannetta virittää, ei se ole niin vähä- pätöinen. Ei ole kansalle eikä naiselle hyväksi, että suku- puolen vaatima erotus kasvatuksessa poistetaan. Kun tätä kysymystä yliopiston konsistoorissa esiteltiin, olin minä yksin toista mieltä ja panin myöskin vastalauseeni päätökseen. Yliopiston oppisalit ovat aina olleet naiselle avoinna, niin- kuin muillekin, mutta toinen asia on jos hän siellä istuu vasi- tuisena ylioppilaana, toinen jos tavallisena kuulijana.
Maassamme ei ole olemassa naislyseota, joka valmistaisi naista yliopistoon, eikä semmoinen oppilaitos mielestäni olisi suotavakaan, jos tämä tehtävä olisi sen vasituisena tarkoi- tuksena. Mutta yliopiston etu vaatii sen oppilaalta riittävää valmistusta. Olen kuullut ulkomailla valituksia siitä, että naisilta usein tätä valmistusta puuttuu ja että opettajan sen tähden täytyy toimessaan tähän mukaantua. Olisihan kyllä tässä kohden tutkinto edessä, mutta arvelen että sama rita- rillisuus ilmenisi meillä kuin muillakin. En luule sentähden yliopiston edunkaan nyt sallivan, että nainen yleisen laki- säännön nojassa pääsee yliopistoon samoilla oikeuksilla ja velvollisuuksilla kuin muu ylioppilas. Pidän tämän ehdo- tuksen tarpeettomana senkin tähden, että tähän asti vaan aivan harvat naiset ovat pyytäneet oikeutta päästä yliopis- toon, eikä sitä ole kielletty siitä ajasta kuin konsistoori teki edellä-mainitun ehdotuksen. Ainoa kielto tuli v. 1873, ja aiheena siihen lienee ollut juuri silloiset epäkohdat ulkomaan yliopistoissa naisoppilaisiin nähden. Kristinuskon perustuk- sella oleva katselee murheella nykyisen naisemansipatsioonin liikettä. Naisen suhteessa yhteiskuntaan on kyllä epäkohtia olemassa, varsinkin siinä että naimattomalta naiselta puut- tuu sopivaa työtä toimeentuloa varten, ja nämä ovat paran- nettavat. Mutta ydin nykyisessä naisliikkeessä on luopumus kristinuskon perusteista. Nainen ei tyydy siihen asemaan, johon kristinusko ja luonnon järjestys hänen asetti, hän tahtoo ulos, ulos yhteiskunnan ja valtiollisen toiminnan aloille, hän tahtoo sitä ja tahtoo tätä eikä aina itse tietäne mitä tahtoo, mutta ainakin hän tahtoo valtaa, tahtoo kun- niaa. Tunnollinen mies on riutua valtiollisen ja yhteiskunnall- isen toiminnan raskaalla työalalla, - nainen sitä kestäisi! Joka viikko tuovat sanomat meille tietoja ulkomailta hirmu- töistä, joissa usein nainenkin on osallisena. Jokaisen kulttuu- rikansan sydämestä pusertuu tähän aikaan hätähuuto: kasvattakaa meille äitejä, kasvattakaa äitejä, jotka rakkau- della viihtyvät perheemme piirissä; kasvattakaa meille äitejä, jotka pitävät pyhimpänä velvollisuutenaan istuttaa nouse- vaan nuorisoon uskonnollista ja siveellistä mielialaa; kasvattakaa meille äitejä, jotka eivät haaveksi turhia unelmia vaan tietävät, mitä ajan tarve heiltä vaatii; kasvattakaa meille sivistyneitä naisia mutta ei tietonaisia semmoisia, jotka tietävät sitä ja tietävät tätä, mutta joissa naisen vasituinen luonto ja sen kyky hoitaa ihmiskunnan pyhintä tehtävää, kasvatusta, hukkuu tyhjään tietoon; kasvattakaa meille naisia, sivistyneitä naisia, mutta ei miesnaisia, jotka tavoittelevat mitä ei naisen luonnolle sovi!
Piispa Gustaf Johansson, Pappisssäädyn pöytäkirja 1885, s. 178-179.