Kansamme jäsenet eivät siis enään tarvitse olla luterilaisia, mutta heidän tulee olla kristityitä, sillä eriuskolaislaki on yksin niitä varten, jotka seisovat raamatun ja apostolisen uskontunnustuksen pohjalla. Tämä tietysti ei tyydytä niitä monia, jotka eivät ollenkaan seiso kristinuskon perustuksella, joilla ylimalkain kaikki uskonto on turhaa mielikuvitusta. Heidän täytyy sentähden pian kyllä ryhtyä rynnäkköön tätä uutta asetusta vastaan, ja silloin alkaa sota eri maailman katsantokantain välillä, sota, joka syvästi tulee koskemaan joka ainoaa kansalaista ja johon jo kaikilla tahoilla varustuksia tehdään.
Tähän asti n. k. vapaakirkolliset ovat saaneet kristinuskon vastustajain kannatusta hyökkäyksissään Luterilaista kirkkoa vastaan. Hauskaa on nähdä, tuleeko tässä suhteessa nyt muutos tapahtumaan.
Kirkon asema on nykyaikana varsin selvä. Kansan rakkaus kannattaa sitä, ja sentähden se on kansankirkko. Tuleeko se tämmöisenä pysymään, riippuu itse kirkosta. Keskinäiset riidat puolueiden välillä kirkossa eivät enään, sen ymmärtää kukin, saa häiritä yhteistä työtä. Tunnustuksen ympäri täytyy meidän kokoontua ja seisoa siinä horjumatta. Siitä ei saa luopua rahtustakaan ja ellemme joka opin kohtaa ihan samalla tavalla käsitä, niin koetetaan kuitenkin ymmärtää toisiamme, sillä suurimmat eroavaisuudet ovat sanoissa eikä käsitteissä. Väitteet semmoiset, kuin esim. se, että kirkkomme papit ovat niin ristiriitaiset mielipiteiltään, että heidän saarnansa, koottuina yhteen, muodostaisivat "sekasotkun kaikellaisia", eivät ainoastansa ole tuiki vääriä ja semmoisina arvottomia, vaan niin vaarallisia, että jos sitä suuntaa vaan jatketaan, juopa kirkon ystäväin välillä tulee yhä syvemmäksi - ja kirkon voima ja vaikutus vähenee vähenemistänsä. Silloin kirkon omat ystävät tekevät, mitä ei mitkään eriuskolaiset voisi tehdä. Vai olisiko kirkon miesten mahdotointa oppia ymmärtämään toinen toistansa, mahdotointa, jos tahto vaan olisi hyvä? En usko, ja nykyhetki näyttää minusta sopivalta sovinto-hetkeltä.
Toinen vaatimus on kuri papistossa ja seurakunnissa. Mielihyvällä täytyy myöntää, että edellisessä suhteessa on edistytty ja ettei enään silmiä ummisteta julkisia paheita näkemästä, kuten tähän asti joskus on tapahtunut. Missä ei veljellinen varoitus auta, siinä täytyy lain tarttua kovilla kourillaan. Seurakuntaa ja kirkkoa tulee sääliä enemmän kuin pappia ja papin perhettä. Kuri seurakunnissa on nyt myöskin paremmin mahdollinen, kuin ennen, jolloin oli vaikeata päästä tai pakoittaa ketään pois kirkon yhteydestä. Joka nyt kirkon järjestyksen alle ei tahdo alistua, vaan pahetta seurakunnassa saattaa aikaan, pakoitettakoon siitä eroamaan, nyt kun mahdollisuus eroamiseen on annettu.
Jos Jumalan avulla oikein käyttäydymme, lisää uusi eriuskolaislaki kirkkomme ja samassa kansamme voimia, eikä niitä vähennä. Hän antakoon meille viisautta, rakkautta ja voimaa, oman nimensä kunniaksi!
Elis Bergroth
Vartija 1889, s. 390-391.