Muisto-Patsas
Suomesta
Aleksanderille I:selle
Keisarille
ja Suurelle Ruhtinaalle
Waldiaalda wakaiselda
Wenäjätä warjellaan,
Ruhtinaalda rauhaiselda
Suomen maata suojellaan;
milloin wiisas miehen työllä
waaran allot alendaa,
milloin, wielä miekka wyöllä,
rauhan jälle rakendaa.
Ättlingen af Peters stam
stöder sig på lansen,
krönt med lagerkransen
fredsoliven räcker fram.
Moni mies on mielen kautta,
tuulis-päissä tilaisuuden
ollut aiwan oiwallinen,
ollut onnen johdattaissa
jalo miehuuden menoissa.
Mutta koska Keisarimme
nosti päänsä Pietarista,
ollen onnen johdattaja
itse järjellä jalolla, ----
nosti päänsä paistawaisen
rauha riemuinen kädessä,
rauta toisessa teräinen,
kohta niin kuin kotka-lindu
kokewainen korkealle
jätti kaikki jälkehensä;
sillä siiwet siwuillansa,
kansat kaikki Wenäjästä,
jännissänsä jäykistyiwät.
Miehet muinen mainioiset,
kirkkahina kiitoksesta,
lopettivat loistehensa
Alexanderin ajoilla,
niin kuin luonnon liikkuessa
tähtein walo taiwahalla
päiwän koitossa katoopi.
Miesten mies ja suurten suuri
ombi Waldias wakainen,
jolla järki johtavainen
tahdon taiwutti hywäksi;
eipä koskaan elämässä
armohonsa pysty aika
muisto-merkit murtawainen,
pysty aika, koske kieli
kateuden kalwawaisen.
Ehkä runsas Ruhtinaamme,
suurin suutengin seassa,
mainittawa ombi maassa,
eikä kestä kiwisetkän,
rautaisetkan rakennukset
kumppanina kunniansa,
suotakon nyt Suomalaisen
saawan tulkita sanoilla,
waroillakin waillisilla
mitä mieli waikuttaapi
muisto-patsasta mukaillen.
----------
Se on suotu Suomen maalle
kunniaksi kuuluisaksi,
että elo Esimiehen,
wartiamme walwowaisen
wirinnyt on wirran luona,
Newan nesteisen lähellä,
ilman alla Ingerissä,
kussa kansa kaswaneena,
meille hywä heimolainen,
wielä wiettääpi ikäänsä.
Näin on suku suomalainen
saanut oudosta omaisen,
weljeksensä Wenäläisen
kautta kallihin isämme,
jonga säännöt säilyttäwät
muiston hänen menoistansa
Suomen lapsilla lewossa.
Miehen mieli, toimi, taito,
woima, wainot woittawainen
ynnä hänen ylensiwät
kunniansa kukkulalle.
Wiisaus on wiipywäinen
Wenäläisten Waldiaalla,
joka joukon onnen tähden
wälähytti wäkewästi
miekkahansa merkillistä,
etsi rauhaa raudan kautta,
jot' ei suotu suosiolla.
Mieli tunsi onnen tuulet,
miekka meloi waaran meret
sodan pauhinan pakeilla.
Waiwutetut Waldakunnat
heräsiwät huolestansa,
muisto wanhan wapauden
jälle jalosti ylensi
heille uuden toiwon tähden,
koska ehti ensimmäinen
Aleksanderi avuksi
niin kuin isä ihmisyyden,
suoja sorretun sukumme.
Itse poika Ilmarisen,
Napoleon nimeldänsä,
sanottava sangariksi,
joka kulki kuuliasta
korkeimmaksi käskiäksi,
käytti koulussa sodangin,
joka woitti Waldakunnat,
sulki wirrat, särki linnat,
muurit kowat murennellen,
rouhi kaikki rohkeasti, ---
itse poika Ilmarisen,
koto-perin Korsikasta,
tullen kohden turmelusta
wasta peljästyi pahasti,
koska sulki suojelia
hänen wainonsa wihaisen.
Armas Aleksanderimme
tuli tuskassa avuksi,
iski tulda tullessansa
walistellen Waldioita,
jotka luulit lujan miehen,
Bonapartin paisuneena,
kuuluisana kunniassa
woiman kaiken woittajaksi,
jonga järki jähtymätä
leimahteli leweälle
niin kuin walkean wahingo,
tuli tuulen puhaldaissa.
Armas Aleksanderimme,
rauhoittaja Ruhtinasten,
alammaisten auttajana,
osottaissa onnen tietä
sydämissä särjetyissä
toiwon hukatun herätti,
koska itse kotonansa
kohtauksesta kowasta
waati woiton puolellensa,
tuotti lewon, lohdutuksen
Wenäjälle werisenä
waarahan jo waipumassa;
oli suuri onnessansa,
wasta suurin wahingossa,
niin kuin auringo alennen
suurin ombi silmissämme.
Eipä waiwu miehen mieli
waaroissansa, waiwoissansa,
kulu kuldakan tulessa;
waan hän kilwen kiildäwäisen,
koetelduna kowasti,
käänsi käsi-warrellensa,
kulki kunniaan ylemmä.
Itse ilma taiwahalla,
warhain tullut tuima talwi
kiiwasteli kiirehesti
kowin kohden wihollista.
Woitto luopui liitostansa
Muskovasta murretusta,
koska ylen ynseäksi
tuli toweri tawoissa,
sotki suotta ihmisyyttä,
hylki yhteisen hywyyden.
Luonnon woimain waikuttaissa
elementti erhettynyt
pohjan waiheilda wiluisen,
otawaisen olka-päildä,
kangistutti kamalasti
onnen siiwet oiwalliset,
että jäiwät jäätyneinä
joukot lujatkin lumelle;
halla woiman häwitteli
niin kuin wilu wiljan maasta,
että miehen merkillisen
pako pandihin osaksi;
kiire tuli tuskallinen
teräksen ja talwen tähden.
Eipä ehdi ajatuskan
armeijamme askeleille
woiton teillä werisillä
ajettaissa angarasti
rajoillensa rauhatonda.
Sanomat, ne siipi-seljät,
sanan saattajat pikaiset,
aina ennen ajatusta
tuowat toiwon todistukset
warahin jo wastahamme,
ilmoitellen ihmisyyden
mainioita mandereella,
joit' ei ole korva kuullut,
eikä silmä ennen nähnyt
alla kuun ja auringomme.
Jos ei koske miekan kärki,
pysty rauta paljastettu,
taikka nuoli tulisembi,
wiimein koski wiisas neuwo,
joka ehti edemmäksi.
Onni kirkas ostettuna
kansan kalliilla werellä
kateuden karjahamman
silmät hämmensi häwäisten,
teräs kowa, teroitettu,
kuin ei huolittu hywästä,
rangaisnut on raateliat
tosin kurjalla tawalla,
tehnyt rauhan rakkahaksi
rinda-luissa jo lujaingin.
Wenäjä on wiisahasti
pelastettu surman suusta;
rakas Suuri Ruhtinaamme
wastusteli waino-miestä,
siepaten nyt sota-nuolen
pojes omasta powesta
wiskasi sen wika-päälle
wasten rindaa wihollisen
tulistettuna takaisin,
ajoi sodan angaramman,
weren himojan wihaisen,
rauhattoman rajoildansa,
syösten surman sortajalle
woitti wielä woittajangin,
wuoroin wieraana waelsi;
kaupungille kaukaiselle
näytti koston - - kostamata,
andoi armon Parisille.
Sitte istutti isämme,
arwossansa awarassa
kirkastettu kunnialla,
rauhan siemenen suloisen.
Rauhan paiste Parisista
leviääpi lembeästi
yli koko ymbäristön,
niin kuin kaikki kauhistukset,
sodam, surman kekäleetkin
sieldä kauas singoilivat.
Itse isä omaisille
oudoillekin oli turwa, ---
oli wartia wakainen,
jonga nimi joka aika
ombi loiste lohdutuksen,
jonga kautta moni kansa,
masennettu martahaksi,
päästi itsensä ikeestä,
olat painetut ojensi,
niin kuin wesa wääristynyt,
lumen alda autettuna,
oksinensa oikeneepi.
Tuskalla on tunnettuna,
hawaittuna tila halpa
olla toisen onnen porras,
astin-lauta arwotoina,
olla wailla wapautta,
ilman onnea omaista;
sillä side ombi kurja,
kova kahle kullattukin,
järjen häijympi häwäistys.
Ehkä elämän merellä
onnen purje oivallinen
oli käskiän kädessä,
seuras' tahdon tarkoitusta
waaran tuiman tuulis-päissä,
että tuli täytetyksi
mahdotongin maailmassa,
hywä, kallis Kaitsiamme
armelias oli aina
muukalaistengin majoissa;
thtoi jälle taitawasti
lepytellä orpo-lapset,
leskein mielet lohdutella;
mielistytti waino-miehet
yhteyden ystäwiksi;
wahwistunut waiwoissakin
wiimein woiton Ruhtinaasta
nuosi rauhan Ruhtinaaksi,
auttajaksi arwohonsa
wainottuja waipuneita.
Rauhan siemen siunattawa
ombi onnen kaswawaisen
kynnöksehen kylwettynä
menestykseksi menoille.
Isä, suuri suojelia,
hädät ombi hävittänyt,
lopettanut julmat juonet,
saanut sammumaan sodangin,
joka kaupungit kukisti,
liikutteli linnain muurit,
nurjin käänsi nurkka-kivet,
ryösti, riisti riiwattuna
maasta kaiken makeuden,
poltti majat mandereella,
pellot walatti werellä.
Näin on nähty kungin kansan,
witsottuna, wiatoina
kylwelewän kyyneleitä.
Wielä maa on märkä meillä
äitein, leskein, orpo-lasten
pienden itku-pisareista;
paljon pellot punertawat,
hikoilewat hirmuisesti
wiljeliäinsä werestä,
joissa laiho lainehtiwa
muinen hywin hedelmöitsi,
riensi ruokaisen rawinnon.
Mutta murhe muutettihin
itkun perästä iloksi;
Armas Aleksanderimme
teettänyt on teräwämmät
murha-raudat murrettuina,
taitettuina tandereella
auran kynsiksi kylissä.
Jo on jalo johdattaja
toiwon taiwahan awannut.
Wiisas, wahwa wartiamme
waiwuttanut ombi wainon,
tehnyt tyhjäksi tylyisen,
wäärän oman woiton pyynnön,
joka tunnon turmeleepi,
joka waikuttaa wahingon.
Wiisas wahwa wartiamme
syöksi kohden syngeyttä
juonet paisuneen pahuuden,
tuotti meille menestyksen
surman surkean sialle.
Wiisas, wahwa wartiamme
karkoitellen kauhistukset,
poisti sodan sortawaisen,
sulki wanhat weri-wirrat,
rauhan riemuisen rakensi.
Koska rauhan rakendanut,
warustanut waldakunnat
oli isä ihmisyyden,
kansakunnat kaikkialla
yhdistänyt ystäwiksi,
koki taiten kotonansa
elon keinot enennellä
aina suojassa sowinnon,
jossa kaikki kukoistuupi,
walkeneepi walistuskin,
epä-luulon paksut pilwet
kallistuwat, kutistuwat,
hajoilewat, harwenewat,
wähenewät niin kuin warjot
aina aamun aljettaissa,
päiwän päästessä ylemmä;
suloisessa suosiossa
ilot, riemut ilmestywät
waiwan woiteeksi elossa,
siunaukset sadan kansan
owat osa rauhoittajan,
pisättywät päänsä päälle,
alas laskewat laelle.
Jaakko Judeini