LAKI,
koskeva työnantajan vastuunalaisuutta työntekijää kohtaavasta ruumiinvammasta.
Annettu Helsingissä, 5 p:nä Joulukuuta 1895.
Me NIKOLAI Toinen, Jumalan Armosta, koko Wenäjänmaan Keisari ja Itsevaltias, Puolanmaan Tsaari, Suomen Suuriruhtinas y. m., y. m., y. m. Teemme tiettäväksi: Suomenmaan Valtiosäätyjen alamaisesta esityksestä Me armossa vahvistamme seuraavan lain työnantajan vastuun- alaisuudesta työntekijää kohtaavasta ruumiinvammasta:
I LUKU.
Yleiset perusteet.
1 §.
Työnantaja tämän lain määräysten alaisessa yrityksessä olkoon velvollinen ruumiinvammasta, joka yrityksessä palvelevaa työntekijää kohtaa työssä sattuneen tapaturman johdosta, suorittamaan vahingonkorvausta sen mukaan kuin alempana säädetään.
Työssä sattuneesta tapaturmasta tulleeksi ei katsota sellaista ruumiinvammaa, jonka on tahallisesti tahi törkeän huolimattomuuden kautta saanut aikaan vahingoittunut itse; taikka tahallisesti joku muu henkilö kuin työnjohtaja tai katsastaja; taikka joka on tullut sellaisesta ylivoimaisesta tapauksesta tai sattumasta, mikä ei ole yhteydessä tehtävän työn laadun tai niiden olosuhteiden kanssa, joissa työtä on toimitettu.
2 §.
Tämän lain määräysten alaisia yrityksiä ovat:
a) vuorikaivokset, vuorilaitokset, ruukit, kivenlouhokset ja kivenhakkiot, sahalaitokset, panimot, polttimot sekä ne tehtaat ja muut tehtaan tavoin harjoitettavat teollisuuslajit, joissa käytetään sulatus- tahi liekkiuuneja, höyrypannuja taikka höyryn, veden, tuulen, sähkön tai muun luonnon- voiman avulla käypiä koneita, sekä ne yritykset, joissa räjähtäviä aineita valmistetaan tahi ammatin tapaan käytetään;
b) rautatien, kanavan, sataman, satamalaiturin tai majakan rakennustyöt sekä ne isonlaiset sillanrakennustyöt, jotka tehdään valtion tai kunnan kustannuksella;
c) kirkon- ja tehtaanrakennustyöt niin myös yhtä kerrosta korkeampien huoneusten rakentaminen kaupungeissa tai kauppaloissa sekä samallainen työmaalla, kun se toimitetaan valtion, kunnan tai muun yhteisön tarpeeksi;
d) yleisten vesijohtojen, likaviemärien tahi kaasujohtojen laittaminen tai kunnossapitäminen;
e) liike, jonka tarkoituksena on sähköjohtojen laittaminen tai kunnossapitäminen taikka liikenteen käyttäminen rautateillä tai muilla yleistä keskuusliikettä varten aiotuilla raitioteillä; ja
f) liike, jossa ammattina harjoitetaan tavarain lossausta ja lastausta sekä samantapainen pelastus- ja sukellustoimi; niin myös nuohoojan ammatti.
3 §.
Työnantaja on se, jonka hyväksi 2 §:ssä mainittua yritystä toimitetaan tahi harjoitetaan.
Jos joku on jättänyt 2 §:n b), c) tai d) kohdassa mainitun työn tekemisen kokonaan henkilölle, joka on ottanut ammatikseen semmoisten töiden toimittamisen, on viimeksimainittu katsottava työnantajaksi.
Joka toiselle jättää määrätyn osan sellaisesta työstä, olkoon oikeutettu hänen täytettäväkseen siirtämään ne velvollisuudet, jotka työnantajalla tämän asetuksen mukaan on; olkoon kuitenkin itse vastuunalainen siitä, mitä toinen velvollisuuksistansa laiminlyö.
Työntekijä on tämän lain mukaan se, joka itse oli työssä käsin, mutta ei se, joka ainoastaan valvoo työntekoa.
4 §.
Sellaisten tapaturmien varalle, joista on seurauksena työkyvyn ainaiseksi menettäminen tahi vähentyminen (invaliditeetti) taikka vahingoittuneen kuolema, on työnantajan, joka harjoittaa 2 §:ssä mainittua liikettä, turvattava työntekijäinsä ja heidän oikeudenhaltijainsa tähän lakiin perustuva oikeus vuotuiseen vahingon- korvaukseen vakuutuksen hankkimalla jostakin 17 §:ssä mainitusta laitoksesta, jos tällaista laitosta on maassa olemassa ja se ottaa vastaan senlaatuisten yritysten vakuutuksia. Niin kauvan kuin sellaista vakuutusta pidetään voimassa, olkoon työnantaja vapaa vastuunalaisuudesta nyt sanottua laatua olevista vahingoista, ja kääntyköön työn- tekijä suorastaan laitoksen puoleen.
Invaliditeetin veroiseksi katsotaan tässä laissa myöskin tapaturmasta johtuva sairaus, jota kestää päälle sadan- kahdenkymmenen päivän tapaturman jälkeen.
5 §.
Yritykset, joita harjoitetaan valtion tai kunnan puolesta, eivät ole 4 §:ssä mainitun vakuutusvelvollisuuden alaisia.
6 §.
Senaatti voipi vapauttaa työnantajan tämän lain mukaisesta vakuutusvelvollisuudesta, jos hän siitä että hän täyttää velvollisuutensa niihin tapaturmiin nähden, jotka ovat 4 §:ssä mainittua laatua, panee sellaisen vakuuden, että Senaatti sen saattaa hyväksyä.
Semmoista vapautusta älköön kuitenkaan myönnettäkö pitemmäksi ajaksi kuin kolmeksi vuodeksi kerrallaan.
Kun nyt mainittua laatua oleva tapaturma sattuu, noudattakoon työnantaja sitä paitsi mitä 15 §:ssä säädetään.
7 §.
Jos työnantaja on puolestaan suorittanut vähintään kolmannen osan vuosimaksuja apukassaan, josta työntekijä on oikeutettu nauttimaan elatusapua sekä tapaturman kohdattua työssä että sairaudentapauksessa, on se elatus- apu, jonka työntekijä on työssä kohdanneen tapaturman takia tällaisesta kassasta saanut, vähennettävä siitä vahingonkorvauksesta, joka työnantajan tulee tämän lain mukaan suorittaa.
II LUKU.
Vahingonkorvauksen määrästä.
8 §.
Jos työntekijä on työssä kohdanneen tapaturman kautta saanut sellaisen ruumiinvamman, josta on seurannut ohimenevä työkyvyttömyys, on hän, jos tällainen kyvyttömyys on täydellinen, seitsemännestä päivästä alkaen tapaturman jälkeen, saapa vahingonkorvausta kultakin päivältä, minkä työkyvyttömyyttä kestää, kuusikymmentä prosenttia keskimääräisestä päivän työansiostaan, kuitenkaan ei enempää kuin kaksi markkaa viisikymmentä penniä päivältä.
Jos tapaturmasta on seurannut ohimenevä työkyvyn vähentyminen, on elatusavuksi suoritettava tämän vähentymisen mukaan sovitettu osa edellisessä momentissa säädetystä vahingonkorvauksesta.
Keskimääräinen päivän työansio on laskettava siten, että vahingoittuneen työansio liikkeestä sen vuoden ajalta, joka loppui päivää ennen tapaturmaa, jaetaan luvulla 360 taikka, jos vahingoittunut ei ole ollut koko vuotta siinä liikkeessä työssä, niiden päivien luvulla, jotka hän on siinä ollut, sunnuntai- ja juhlapäivät tähän luettuina.
Jos vahingoittunut on työskennellyt sellaisessa yrityksessä, jossa liikkeen laadun vuoksi työtä pääasiallisesti toimitetaan ainoastaan jonakin aikana vuodesta, on se päivän työansio, jonka hän on tapaturman kautta menettänyt, arvioittava kohtuullisen harkinnan mukaan.
9 §.
Jos työntekijä on työssä kohdanneen tapaturman kautta saanut ruumiinvamman, josta on seurauksena työkyvyn ainaiseksi menettäminen tahi vähentyminen, on hän saapa vuotuista vahingonkorvausta siitä päivästä alkaen, jona vamma on parantunut, sen määrän, joka, jos työkyvyn menettäminen on täydellinen, vastaa kuuttakymmentä prosenttia hänen entisestä vuotuisesta työansiostansa sekä, milloin vammasta seuraa työkyvyn vähentyminen, tekee tämän vähentymisen mukaan sovitetun osan siitä, mitä olisi suoritettava, jos työkyvyn menettäminen olisi täydellinen.
Jos vahingonkorvaus on pienempi kuin kaksikymmentä markkaa vuodelta, saakoon sen, jos asialliset sopivat, vaihettaa määrätyksi kerta kaikkiaan suoritettavaksi summaksi.
Jos ruumiinvamma ei ole parantunut sadankahdenkymmenen päivän kuluessa siitä kuin se tuli, olkoon vahingoittunut oikeutettu saamaan 1 momentin mukaan laskettua vahingonkorvausta sadannenyhdennenkolmatta paivän a]usta lähtien, kunnes hän jälleen on terveeksi tullut.
Kunnes mainittu päiväluku on kulunut umpeen tahi vamma sitä ennen parantunut, on vahingonkorvausta suoritettava 8 §:n mukaan.
Tässä pykälässä mainitun vahingonkorvauksen laskemisen perusteeksi on pantava se työansio, joka vahingoittuneella on ollut edellisenä vuonna samassa tahi samallaisessa yrityksessä taikka, jos hänellä ei ole kokonaista vuotta ollut sellaista tointa, se määrä, joksi hänen vuositulonsa kohtuullisen harkinnan mukaan voidaan laskea, kuitenkin niin ettei vuosituloa missään tapauksessa lueta seitsemää- sataakahtakymmentä markkaa suuremmaksi.
Jos vuoden työansio on kolmeasataa markkaa vähempi, on tämä summa kuitenkin pantava vahingonkorvauksen laskemisen perustukseksi, mutta älköön kumminkaan vahingoittuneelle työntekijälle, jolta on täyttänyt yksi- kolmatta vuotta, annettako suurempaa vuotuista vahingon- korvausta, kuin hänen vuoden työansionsa on.
10 §.
Jos työntekijä on työssä kohdanneen tapaturman kautta saanut ruumiinvamman, josta kuolema on ollut seurauksena, on sen summan lisäksi, joka 8 ja 9 §:n nojalla saattaa tulla maksettavaksi, vuotuista vahingonkorvausta suoritettava leskelle, niin kauvan kuin hän elää naimattomana, kaksi- kymmentä prosenttia vainajan vuoden työansiosta ja jokaiselle jälkeenelävälle lapselle viidentoista vuoden ikään asti kymmenen prosenttia sanotusta määrästä, jos jompi- kumpi vanhemmista elää, vaan kaksikymmentä prosenttia, jos molemmat vanhemmat ovat kuolleet, kuitenkin niin että leskelle ja lapsille suoritettavat vahingonkorvaukset yh teensä eivät saa tehdä enempää kuin neljäkymmentä prosenttia vainajan vuoden työansioista.
Vainajan työansio on laskettava 9 §:n 5 ja 6 momentissa säädettyjen perusteiden mukaan.
11 §.
Työansioksi luetaan, paitsi rahapalkkaa, myöskin luonnossa maksettavat edut, arvioittuina paikkakunnalla käyvän hinnan mukaan, voiton osuus ja muu semmoinen.
12 §.
Jos avioliitto on rakennettu sen tapaturman jälkeen, joka sittemmin on vaikuttanut vahingoittuneen kuoleman, älköön leskelle ja siitä avioliitosta syntyneillä lapsilla olko oikeutta vahingonkorvaukseen.
Jos vuotuista vahingonkorvausta nauttiva leski menee uusiin naimisiin, olkoon hän oikeutettu naimisiin mennessään kerran kaikkiaan saamaan kahden vuoden vahingon- korvausta vastaavan summan.
13 §.
Jos Suomen mies saa kansalaisoikeuden toisessa maassa tai toisen maan kansalainen on sinne palannut, lakatkoon häneltä vastaista varten kaikki oikeus vuotuiseen vahingon- korvaukseen, mutta annettakoon hänelle rahamäärä, joka vastaa mitä hän olisi ollut kahdelta vuodelta saapa.
14 §.
Vahingoittunut työntekijä olkoon velvollinen, siksi kuin on parantunut, 8 §:ssä säädetyn vahingonkorvauksen sijasta tyytymään sairashuoneessa annettavaan hoitoon ja elatukseen.
Siltä ajalta, jonka semmoinen hoito sairashuoneessa kestää, tulee puolison ja viittätoista vuotta nuorempien lapsien saada semmoista vahingonkorvausta kuin 10 §:ssä sanotaan.
III LUKU.
Vakuutuksen suorittamisesta ja vakuutuslaitoksista.
16 §.
Vakuutuksen toimittakoon työnantaja omalla kustannuksellaan kolmenkymmenen päivän kuluessa sen jälkeen kuin tämä laki on astunut voimaan tahi, sittemmin perustetun liikkeen puolesta, yhtä pitkässä ajassa liikkeen alkamisesta lukien, ja pitäköön tällaisen vakuutuksen sitten voimassa...
IV LUKU.
Vahingonkorvauksen määräämisestä ja maksamisesta, niin myös vahingonkorvauksen vaatimisajasta.
19 §.
Kun työntekijätä on kohdannut tapaturma, joka on vaikuttanut taikka jonka saattaa olettaa vaikuttavan vahingoittuneen kuoleman taikka hänen työkykynsä ainaiseksi menettämisen tai vähentymisen, on ilmoitus siitä vahvistetun kaavan mukaan työnantajan tai hänen sijaisensa viipymättä annettava paikkakunnan poliisikamarille, maistraatille, järjestysoikeudelle taikka kruununnimis- miehelle tutkinnon toimittamista varten tapaturmapaikalla niiden tarkempien määräysten mukaan, joita Senaatti antaa.
...
V LUKU.
Edesvastauksesta tämän lain rikkomisesta.
25 §.
Jos työnantaja tahi, 8 §:n 3 momentissa mainitussa tapauksessa se, joka on joutunut hänen puolestaan vastunnalaiseksi, ei 4 ja 16 §:n mukaan vakuuta työntekijäänsä tapaturman varalta, vetäköön sakkoa vähintään viisikymmentä ja enintään tuhannen markkaa, ja velvoittakoon oikeus, määräten soveliaan uhkasakon, hänet vissin ajan, korkeintaan kolmenkymmenen päivän kuluessa hankkimaan vakuutuksen.
Jos syyllisellä katsotaan olleen syytä olettaa, ettei yritys ole tämän lain määräysten alainen, vapautettakoon hänet sakosta.
Ratkaistessaan, onko yritys nyt mainittua laatua, hankkikoon tuomioistuin, milloin katsoo tarpeelliseksi, teollisuus- hallituksen lausunnon.
26 §.
Jos työnantaja tahi hänen sijaisensa taikka, 3 §:n 3 momentissa mainitussa tapauksessa, se, joka on joutunut hänen puolestaan vastuunalaiseksi, laiminlyö jonkin muun, tämän lain mukaisen velvollisuutensa, olkoon sakko enintään kaksisataa markkaa.
Jos työnantaja tahi hänen sijaisensa tahallisesti antaa väärän tiedon, vetäköön sakkoa vähintään viisikymmentä ja enintään viisisataa markkaa, ellei hän yleisen lain mukaan ole kovempaan rangaistukseen vikapää.
VI LUKU.
Erityisiä säännöksiä.
27 §.
Työnantaja on velvollinen palkasta ja muista eduista, jotka työntekijä on saanut, pitämään semmoista kirjaa, että siitä, sitä varten kuin 8, 9 ja 10 §:ssä säädetään, selvästi näkyy se työansio, jonka tämä on liikkeestä saanut; ja kirja, vaadittaessa, ammatintarkastajalle ja polllsiviranomaiselle näytettävä.
28 §.
Joka tämän lain mukaan on vahingonkorvausta saanut, olkoon silti oikeutettu yleisen lain nojalla vaatimaan hyvitystä hänelle tulleen ruumiinvamman seurauksista; älköön kuitenkaan sillä tavoin kannettako enempää, kuin minkä verran semmoinen hyvitys on mainittua vahingonkorvausta suurempi.
Työnantaja ja vakuutuslaitos olkoot myöskin oikeutetut sivulliselta, joka ehkä vahingon korvaamiseen velvoitetaan, hakemaan täyden hyvityksen siitä, mitä heidän on tämän lain mukaan ollut pakko maksaa.
29 §.
Sopimus, jolla tahdotaan supistaa tahi kumota taikka toiselle luovuttaa tässä laissa säädettyä vahingonkorvauksen saamisen oikeutta, on mitätön; älköön myöskään semmoista vahingonkorvausta ulosmitattako.
30 §.
Riita, joka koskee vahingonkorvausta työssä sattuneen tapaturman johdosta, on pantava vireille siinä alioikeudessa, jonka tuomiopiirissä tapaturma on sattunut tahi jossa työnantaja on velvollinen vastaamaan velka-asioissa.
31 §.
Senaatin asia on antaa määräyksiä ylempänä säädetyn vakuutuksen täyttämisen silmälläpidosta kuin myös tarkempia ohjeita, jotka ehkä ovat tarpeen tämän lain voimaan saattamiseksi.
32 §.
Tämä asetus tulee noudatettavaksi Tammikuun 1 päivänä 1898.
Tätä kaikki asianomaiset alamaisuudessa noudattakoot. Helsingissä, 5 p:nä Joulukuuta 1895.
Keisarillisen Majesteetin Oman Päätöksen mukaan ja Hänen Korkeassa Nimessään,
Suomeen asetettu Senaattinsa:
C. TUDEER.
G. v. ALFTHAN.
A. A. JÄRNEFELT.
O. GADD.
H. MOLANDER.
AUGUST NYBERGH.
G. von TROIL.
K. F. IGNATIUS.
J. G. SOHLMAN.
Fredr. Palmroth.