Ne tahtovat kaataa mun koivuni
kotipeltoni veräjänsuusta,
alan maahan mahlat sen juoksuttaa
ja tuohet kiskoa puusta.
Ne tahtovat häijysti hävittää
mun ritvani rakkahimman,
jonka juurella käkeä kuunnellut oon,
keväthetkeni herttaisimman.
Ne tahtovat anastaa aittani mun
ja mun saunani raunioks' raastaa.
Ne uhkaavat viedä mun poikani pois
ja heponi ainoan haasta
ja jättää pirttini kylmilleen
ja heittää auki sen uksen
ja ryöstää seinältä kanteleen
ja hyllyltä katkismuksen.
Vaan salli en kaataa mun kaunoistain,
kotikoivua kultaisinta.
Sen ympäri käyn kuni vartija käy
ja vahva on vartijan rinta.
Ja jos mun koivuni kaadettais
väkivalloin ja raakuudella
niin totta sen kaatumus maksettais
minun rintani hurmehella.
Mutt' Herra on suuri ja väkevä,
ja kerran on päivä se saava,
kun sortajan silmä on näkevä,
miten koski sen kirveen haava
ja kuinka se leikkasi sydämeen,
joka väkisin viety ois' orjuuteen.
Ja silloin on Suomessa sunnuntai
ja sen pirteissä pyhäinen rauha,
ja käki taas kukkuvi koivussain
ja tuulonen lietsovi rauhaa
ja laajoina laihot ne aaltoaa
ja saunat notkoissa sauhuaa.
Ja silloin itkee mun muistoni vaan
sitä munoista murhettansa,
kun turhaan asteli aurallaan
tämä korvenkyntäjäkansa.
Ja kuink' oli pilvistä pimeää
ja ilma niin raskasta hengittää.
Ilmari Kianto