Eino Leino:
Gallén ja Halonen
Suomen taide on viime aikoina saavuttanut ennen kuuluma- tonta tunnustusta ulkomailla. Se on vaikuttanut monessakin suhteessa hyvää. Ensiksikin on se ollut omiaan virkistämään taiteilijoita itseään, jotka meidän kovissa olosuhteissa työskennellen helposti voivat vaipua välinpitämättömään surumielisyyteen tahi nousta uhmailevaan kapinaan yleisöä ja sen ennakkoluuloja vastaan. Toiseksi on tämä ulkomailta tuleva tunnustus ollut omiaan avaamaan monenkin silmiä meidän nuorten taiteilijoittemme suhteen. Taiteen piirissä on meillä suomalaisilla nimittäin yhä jäljellä tuo kaikkien pikku kansojen virhe: ei uskalleta tunnustaa omaamme ennen kuin muut sen ovat tunnustaneet.
Muiden muassa on tämä tapahtunut niiden kahden taiteilijan suhteen, jotka nyt ovat tämänsyksyisessä näyttelyssä otta- neet kieltämättömän etusijan. Tarkoitamme Gallénia ja Halosta. Heihin liittyy tätä nykyä Suomen maalaustaiteen parhaat toiveet. Pari sanaa sen tähden näistä merkillisistä miehistä.
Molemmat ovat he tätä nykyä miehuutensa parhaassa iässä, kolmen ja neljänkymmenen ikävuoden välillä, Gallén hiukan Halosta vanhempi. Molemmilla on heillä jo kaunis sarja teoksia takanaan, molemmat ovat he nuoria ja reippaita ja ajavat taiteessaan supisuomalaista, Kalevalan aikoihin perustuvaa kansallisuutta. Mutta siihen loppuvatkin yhtymäkohdat. Muuten ovat he aivan vastakkaisia taiteilija- luonteita. Gallén leimuava niinkuin tuli, Halonen tyyni kuin vuori. Gallén kokeilee kaikilla taiteensa aloilla ja ajatus- suunnilla, Halonen käy rataansa järkähtämättömänä kuin aurinko. Tällaisina he molemmat täydentävät toisiaan ja voivat yhdessä kohottaa Suomen maalaustaiteen kannalle, johon ei yhden miehen voimat milloinkaan riittäisi.
Tämän syksyisessä taiteilijain näyttelyssä, joka on jo kymmenes laatuaan, ovat he molemmat edustettuina mitä kuvaavimmalla tavalla. Gallénilta on kokonaista 18 taulua, Haloselta vain yksi ainoa, mutta se täyttääkin sitten koko seinän. Edellisen teoksista ovat suurinta huomiota herättä- neet kaksi Kalevala-aiheista taulua, Kullervon kirous ja Kullervon sotaan lähtö. Edellinen kuvaa tätä meidän kansallisrunoutemme nuorta sankaria sillä hetkellä, jolloin hän paimenessa ollessaan katkaisee isältä perityn puukkonsa. Ilkeä emäntä näet oli leiponut paimenen leipään kiven. Nähdessään turmelleensa kalliin puukkonsa, ainoan aarteensa, kimpoaa Kullervo vihan vimmassa, ikenet irvessä täyteen poikapituuteensa ja heristää nyrkkiänsä kohti ilkeätä taloa. Tämän hetken on taiteilija siveltimellään kankaalle kiinnittänyt, ja on hän tehnyt sen aivan suurenmoisella voimalla ja taidolla.
Tässä on se pienoiskuvassa. Tarkkaan tutkimalla voi tässäkin Kullervon piirteistä nähdä sen sisällisen vihantulen, joka alkuperäisessä taulussa on niin elävänä, että se katsojaa melkein kammottaa.
Toinen hänen tauluistaan, Kullervon sotaan lähtö, kuvaa taas Kullervoa ratsastavana korskuvalla oriillaan talviöisen tähtitaivaan alla ja revontulten räiskeessä torahuttelevana torveensa taisteluintonsa ilossa. Se on kaunis kuva, ja on se aiottu freskoksi eli seinämaalaukseksi.
Muista Gallénin tauluista ovat huomattavimmat luonnokset niihin kupumaalauksiin, joilla hän viime kevännä koristi Suomen paviljongin Pariisin maailmannäyttelyssä. Kuten niin usein olemme tänä kesänä ja syksynä saaneet sanoma- lehdistä lukea, ovat ulkomaalaiset olleet niihin aivan ihastuneita. Niitä on näytteillä nyt viisi, nimittäin Ilmarinen kyntämässä käärmepeltoa, Sammon taonta, Pakanuus ja kristinusko, Sammon puolustajat ja vielä eräs osa viime- mainitusta kuvasta luonnollisessa koossa. Näin pienistä luonnoksista tietysti on varsin vaikea arvostella, minkä vaikutuksen ne ovat oikealla paikallaan ja oikeassa koossaan tehneet, mutta sen vain voi nytkin ensi silmäyksellä nähdä, että niitä on ollut tekemässä todellinen taiteilija. Paras niistä on ehdottomasti tuo Ilmarinen kyntämässä käärmepeltoa, jossa Ilmarinen tukevin askelin astuu auran kurjessa hevosen polkiessa kavioittensa alle kihiseviä käärmeitä. Se on kuva, josta pitäisi saada jäljennös joka talon seinälle, sillä siitä olisi meillä kaikilla Suomen pellon kyntäjillä niin paljon oppimista.
Mitä Haloseen tulee, niin on häneltä, kuten sanottu, vain yksi taulu, Tienraivaajat Karjalassa, josta tässä on valokuvan mukaan tehty jäljennös. Se esittää sitä raivaustyötä, jota vielä tänäkin päivänä Suomen niemellä harjoitetaan. Joukko miehiä on tekemässä tietä kannaksen yli, josta vene on vedettävä. Toinen ryhmä vääntää kiviä, toinen puita kaataa. Kummassakin ryhmässä esiintyy tuo rauhallinen ja hätäilemätön voima, joka on suomalaisen työnteolle ominaista. Samaa tyyntä tunnelmaa kohottaa koko taulun tekotapa, jossa on vältetty kaikkia räikeitä värejä. Se on varmasti tehty monumentaalinen (ikiseisova) teos, joka antaa kauniin kuvan kansamme uupumattomasta tarmosta.
Suokoon Luoja näiden miesten vielä kauan jatkaa työtään suomalaisen taiteen vainiolla itselleen iloksi, koko maalle maireheksi!