Suomi kuului Venäjään mutta muodosti oman tullialueen. Koska tullimaksut olivat Suomen valtion tärkein tulolähde, omasta tullilaitoksesta haluttiin jo sen vuoksi pitää kiinni. Lisäksi suomalaiset pitivät tullirajaa oman valtion tunnus- merkkinä ja pitivät sen poistamista perustuslain vastaisena. Venäläisen hallitusvallan käsityksen mukaan olisi ollut luonnollista, että Suomi olisi kuulunut Venäjän tullialuee- seen. Niinpä tullialueiden yhdistämistä suunniteltiin useaan otteeseen sekä taloudellisista että poliittisista syistä. Hank- keet eivät kuitenkaan toteutuneet ja niin vuoteen 1919 asti Suomessa pysyi voimassa jo vuonna säädetty 1869 ja sittemin korjailtu tullitariffi. Tullitaksa ei ollut kuitenkaan täysin oma, sillä Suomen tulleista määräsi hallitsija suomalaisten virka- miesten esityksestä. Senaatti näyttää seuranneen tarkasti kotimaisen teollisuuden ja kaupan toivomuksia ja Suomen tullipolitiikkaa voi läntisten suojatullien osalta pitää itsenäi- senä.
Suomalaisilta asiaa kysymättä, venäläisillä oli mahdollisuus asettaa Suomea vastaan yksipuolisia tuontirajoituksia. Näis- tä tulivat merkittäviksi vuosina 1885, 1886 ja 1897 määrätyt rajoitukset ja tullimaksut. Perustelu oli Venäjän teollisuuden suojaaminen niiltä haitoilta, joita seurasi maiden tullitarif- fien eroista, so. että suomalaiset saivat liiallisia kilpailuetuja tai että Suomea käytettiin tullien kiertämiseen vietäessa tavaraa, raaka-aineita ja koneita, Venäjälle.
Tulliraja luonnollisesti hankaloitti kaupankäyntiä, koska tavara oli aina tullattava ja varsinkaan Pietarin päässä tämä ei ollut aina yksinkertaista: tavara piti purkaa ja lastata moneen kertaan ja tullimiehiä piti lahjoa asioiden joudutta- miseksi. Lisäksi tulliraja synnytti salakuljetusta, väärentä- mistä ja aika ajoin toistuneita kiistoja tullin oikeasta korkeu- desta. Raja kuitenkin pysyi, koska molemmat osapuolet saivat siitä joitakin etuja. Näin tulliraja ei erottanut Suomea keisarikunnasta, vaan omintakeisista järjestelyistä tuli talou- dellinen side.
Venäläisille järjestely oli erikoisen edullinen, koska vienti Venäjältä Suomeen oli tullivapaata. Tosin suomalaisten kuluttajien oli maksettava myös venäläisestä alkoholista, sokerista, siirapista, suolasta ja tupakasta korkea ns. finanssitulli eli kulutusvero. Tullivapaus hyödytti erityisesti venäläistä kulutustavarateollisuutta ja Länsi-Venäjän viljantuottajia. Tätä etua osoittaa, että kauppatase oli maailmansotaan asti selvästi Suomelle alijäämäinen. Ilman tullivapautta Venäjän osuus Suomen tuonnista olisi ollut huomattavasti pienempi, sillä Suomen suojelustullit länttä vastaan luonnollisesti paransivat venäläisten tuotteiden kilpailuasemaa. Suomalaiset eivät koskaan vakavasti ajatelleet, että voisivat lopettaa venäläisten tullivapauden, vaikka viljatullia toisinaan vaadittiinkin maatalouden suojaksi. Sen sijaan pyrittiin jonkinlaiseen vastavuoroisuu- teen, so. alhaisiin tulleihin Venäjälle vietäessä.
Toinen tärkeä etu venäläisille oli, että suomalaisista teolli- suustuotteista oli maksettava tulli Venäjälle vietäessä, vaikka suomalaiset pääsivätkin ulkomaalaisia pienemmillä mak- suilla. Venäläiset teollisuuspiirit pitivät tätä suojaa suoma- laisten kilpailulta niin tärkeänä, että juuri heidän vastustuk- sensa vuoksi Suomen ja Venäjän tullirajaa ei koskaan puret- tu. Toisaalta venäläiset saivat Suomesta aina haluamiaan tavaroita pitämällä tulleja sopivan alhaisina ja myöntämällä poikkeuslupia. Esim. maidon, voin sekä polttopuiden tulliton vienti Suomesta Pietariin oli tärkeä tekijä pääkaupungin huollossa.
Ensi silmäyksellä tullijärjestelyt eivät näytä suomalaisille edullisilta mutta etujakin oli. Suomessa oltiin yleensä tyytyväisiä leipäviljan ja rehun alhaiseen hintaan, mikä perustui juuri tullittomaan tuontiin Venäjältä. Vasemmisto leimasi suunnitelmat viljatullista suurtilallisia hyödyttäväksi "leipäveroksi". Kotimaisen viljelyn suojaaminen tullimaksuil- la sai riittävästi kannatusta vasta vuosien 1917-1918 vilja- pulan jälkeen, koska myös suuri osa viljelijöistä oli tottunut ostamaan jauhonsa. Maataloustuotteiden tulliton vienti oli vastaavasti Itä- ja Etelä-Suomen maidontuottajille ainut mahdollisuus viedä maitoa, voita ja lihaa Pietariin.
Teollisuustuotteiden vienti Venäjälle oli säädeltyä ja pääosin tullinalaista. Silti nimenomaan suomalainen teollisuus sai suurimman hyödyn erikoisista tullisuhteista. Ennen 1880-l ukua oli yleistä, että suomalaiset tehtaat saivat luvan tullit- tomaan vientiin. Tullittoman viennin kiintiöt tavallisesti jopa ylittivät vientimahdollisuudet. Tunnetuin ja merkittävin poikkeusmenettely oli Privilegium Tammerfors, jonka perus- teella Tampereen tehtaat saivat myös tuoda maahan tullitta tarvitsemansa koneet ja raaka-aineet. Keisarillinen eriva- paus oli voimassa vuoteen 1905 asti ja se osaltaan esti Suo- men ja Venäjän tullien yhdistämisen. Sen jälkeen erivapauk- sien merkitys tuntui yhä siten että merkittävä osa suoma- laista teollisuutta oli syntynyt niiden varassa.
Eniten suomalaiset hyötyivät kotimaisen ja venäläisen tulli- taksan suuresta tasoerosta. Venäjällä oli käytössä erittäin korkeat suojatullit, Suomessa taas matalat ja valikoivat. Koska tullimuuri ulkomailta Suomeen oli matalampi ja erityisen matala raaka-aineille ja koneille, tämä alensi tuotantokustannuksia suhteessa venäläisiin tuottajiin. Esimerkiksi vuonna 1912 Suomen koko tuonnin arvosta maksettiin tullia 10.6 %, kun Venäjän tullitaksan mukainen osuus olisi ollut 39.9 % eli suomalaiset saivat etua noin 100 mmk. Vähäisempänä yksityiskohtana vaikutti sekin, että ulkomaisten tavaroiden tuonti Venäjän kautta Suomeen joutui kaksinkertaisen tullin kohteeksi. Tämä ei olisi vielä ollut poikkeuksellinen etu, elleivät suomalaiset olisi saaneet viedä tuotteitaan Venäjälle tullitta tai alennetuin tullein, jolloin ne saivat Venäjän markkinoilla poikkeuksellisen edun verrattuna ulkomaisiin kilpailijoihin. Näin siis Venäjän korkea tullimuuri - teollisuustuotteille yli 50 % - suojasi suomalaisten aseman Venäjän markkinoilla sekä ulkomaisia valmistajia että - tuotantokustannusten osalta - venäläisiä itseäänkin vastaan.
Vaikka Suomen ja Venäjän tullisuhtet pysyivät melko vakaina, niihin sisältyi jännitystä ja ristiriitoja. Kun Venäjän tullit nousivat yhä korkeammiksi sen suojellessa omaaa tuotantoaan, ero Suomeen - ja siis suomalaisten etu Venäjän markkinoilla - kasvoi. Tämä suomalaisten erityisasema alettiin nähdä haitaksi valtakunnalle. Eräät katsoivat suomalaisten elävän keisarikunnan siivellä ja jopa käyttävän tullirajaa separatistisiin tarkoituksiin. Tullialueiden yhdistä- minen olisi ratkaissut ongelman ja parantanut venäläisten tuotteiden asemaa Suomen markkinoilla. Suomalaisten selkeän vastustuksen lisäksi venäläisten omat ristiriidat estivät tavoitteen saavuttamisen: venäläiset teollisuusmiehet pitivät Suomen teollisuutta liian kovana kilpailijana, jotta tulliraja olisi voitu kokonaan poistaa. Syiksi esitettiin mm. halpa vesivoima, raaka-aineiden ja koneiden tulliton tuonti, työväen ammattitaito ja raittius, alhainen verotus, alhai- sempi korkokanta ja vähemmät juhlapyhät. Perustelut olivat valikoituja, mutta työn tuottavuus oli Suomessa joka tapauksessa korkeampi. Lopullisesti tullien yhdistäminen kaatui siihen, että se olisi ollut väkivaltainen ratkaisu ja poliittisesti vaarallinen.
Venäläisten keinoksi suojata omaa teollisuuttaan jäi tullien korotukset ja kiintiöt suomalaisille tuotteille, "kohtuuttomien etujen" leikkaaminen. Tämä menettely sujui kätevästi siten, että kun Venäjän omia tullitariffeja muutettiin, Suomen- kauppaa koskevia asetuksia muutettiin vastaamaan uutta tilannetta. Näin tehtiin viimeksi vuosina 1897 ja 1900, minkä jälkeen tullit pysyivät ennallaan vuoteen 1918. Tärkein tullimuutos, joka vaikutti vielä 1900-luvun puolellakin oli tehty vuonna 1885. Tällöinhän suomalaisten teollisuus- tuotteiden viennille asetettiin tullit ja uudet kiintiöt, jotka selvästi rajasivat viennin kannattavuutta. Pitkälle tullituen varassa elänyt Suomen rautateollisuus menetti erikois- asemansa ja samalla kasvupohjansa. Tätä on sittemmin poliittisista syistä pidetty pahantahtoisena iskuna joka tappoi suomalaisen rautateollisuuden. Todellinen syy rautateol- lisuuden kuihtumiseen oli kuitenkin alan alkeellisuus ja keinotekoisuus, kuten asiantuntijat tuolloin jo totesivat. Toinen ala, jonka vienti vähentyi vuoden 1885 jälkeen oli tekstiiliteollisuus. Se joutui kilpailemaan Venäjän oman, verrattomasti vahvemman tekstiiliteollisuuden kanssa, sen osuus sikäläisistä markkinoista oli 1880-luvun alussakin ollut vain yksi prosentti. Silti Venäjä pysyi tärkeänä markkina- alueena suomalaisille puuvillatuotteille ja varsin suuri nousu tuli maailmansodan vuosina. Suomen tärkeintä vientituo- tetta paperia tullinkorotukset eivät haitanneet. Venäjän korkeiden suojatullien ansiosta suomalaiset syrjäyttivät muut viejät ja pääsivät nauttimaan korkeista myyntihinnoista. Suomalaisen paperin osuus oli maailmansodan aattona 95% Venäjän paperintuonnista ja kolmasosa kulutuksesta.
Tuotteita, joiden markkinat Venäjä erityisesti pyrki turvaa- maan itselleen Suomessa olivat sokeri ja jauhot. Edellinen oli saanut ratkaisevan tulliedun vuoden 1897 kauppa- asetuk- sessa ja valtasi markkinat. Heinäkuussa 1914 annettu vilja- tulliasetus määräsi muulle kuin venäläiselle viljalle tuonti- tullin, jonka tarkoitus oli vähentää viljantuontia Saksasta. Saksalainen vilja oli vallannut yli puolet tuontiviljan mark- kinoista, koska se oli laadultaan parempaa kuin venäläinen, sen myynti oli paremmin organisoitu ja ennen kaikkea se oli halvempaa. Suomalaisilla oli siis syy vastustaa viljatullia jo taloudellisista syistä - pelättiin huomattavaa hinnannousua. Viljatullista tuli kuitenkin suuri poliittinen kysymys, koska se suomalaisten käsityksen mukaan säädettiin laittomasti - venäläisten mielestä laillisesti, koska noudatettiin vuoden 1910 ns. yleisvaltakunnallista lainsäädäntöjärjestystä. Vaikka viljatulli ei käytännössä ehtinyt vaikuttaa viljakauppaan maailmansodan syttymisen vuoksi, se on silti mielenkiin- toinen kysymys valaisemaan Suomen ja Venäjän talous- suhteita. Suomalaiset näkivät viljatullin askeleena Suomen tulli-itsenäisyyden hävittämiseen, kun taas venäläiset perustelivat tullia yksinomaan taloudellisilla syillä ja yleisemmin Saksan mahdin vastustamisella. Saksa oli nimittäin vallannut Suomen markkinat maksamalla viljalle vientitukea jauhatuspalkkioiden muodossa. Tämä oli johtanut sikälikin erikoiseen tilanteeseen, että saksalaiset myivät Suomeen Venäjältä ostamaansa viljaa, jonka myyminen edelleen Suomeen oli kannattavaa mainitun valtion tuen ansiosta. Tulli olisi leikannut tämän edun saksalaisilta eikä venäläisten mukaan olisi nostanut yleistä hintatasoa, vaan hyödyttänyt Suomen maataloutta ja myllyteollisuutta. Pääasia oli kuitenkin, että se olisi hyödyt- tänyt Luoteis-Venäjän ja Baltian viljantuottajia ja työntänyt saksalaisia syrjään Suomesta.
Tullien vaikutus Suomen talouteen
Tullien vaikutuksesta maan taloudelliseen kehitykseen keskust- eltiin ja kiisteltiin 1900-luvun alun Suomessa. Tämä ei ole ihme, koska tullit olivat merkittävin talouspolitiikan väline. Tullien tehtävä oli - paitsi kerätä rahaa - edistää maan teollisuutta, tarvittaessa maatalouden ja kulutus- hintojen kustannuksella. Suomen valtion päätösvallassa ei kuitenkaan ollut edistää vientiä Venäjälle, vaan mahdolli- suudet siihen riippuivat venäläisten eduista. Näinollen tullipolitiikan vaikutukset olivat ristiriitaisten pyrkimysten lopputulos. Yksi tällainen oli viljan tullittomuuden vaikutus maatalouteen. Se teki vehnän ja osin rukiinkin viljelyn kannattamattomaksi ja jätti maan tuonnista riippuvaiseksi. Halpa tuontivilja, mikä sinänsä ei johtunut tulleista vaan maailmanmarkkinahintojen laskusta, paransi karjatalouden kannattavuutta. Sen tuotteille oli niin kotimaassa kuin ulkomailla nopeasti kasvavat markkinat. Tulleilla oli täten vaikutuksensa maatalouden tuotantosuunnan muuttumiseen ja sitä kautta laajemminkin maaseudun sosiaalisiin oloihin - se edisti väestön irtaantumista maataloudesta. Maatalouden tullisuojan puutetta perusteltiin esimerkiksi ajatuksella että maatalous on jo "olemassaoleva elinkeino" eikä tarvitse tukea. Teollisuus sen sijaan oli uutta ja edistyksellistä ja yksi tapa tukea sitä oli elintarpeiden hinta eli halpa vilja. Suojattu kotimainen viljantuotanto olisi hyvinkin voinut nostaa hinnan kaksinkertaiseksi. Ajateltiin, että viljan tullittomuus piti palkat kohtuullisen alhaisina - tai ostovoimaisina. Suomen palkkataso olikin selvästi alhaisempi kuin muissa Pohjoismaissa, mutta koska vilja oli halpaa muuallakin se ei yksin selitä asiaa.
Metalli-, tekstiili- ja nahka(kenkä)teollisuutta tuettiin tarkoi- tuksellisesti sekä suojatulleilla että vientioikeuksilla. Suoja- tulleista päättivät suomalaiset itse ja pelastivat monen laitoksen elämän. Merkittävästä tullisuojelusta saivat edellisten lisäksi nauttia sokeri-, tupakka- ja meijeri- teollisuus: nautintoaineilla oli korkea verotustulli ja margariinia ei saanut tuoda lainkaan. Kotimarkkinoilla suomalaiset tuotteet joutuivat kilpailemaan suojatta vain venäläisten tuotteiden kanssa ja puusepänteollisuutta lukuunottamatta menestyivät hyvin. Viennin tukeminen tullinalennuksilla perustui venäläisten etuihin. Kuten todettu tällä oli ratkaiseva merkitys Suomen paperiteollisuudelle, joka oli nimenomaisesti suuntautunut Venäjän markkinoille ja oli niistä riippuvainen. Sahatavaran vienti Länsi-Euroop- paan oli ainut merkittävä teollisuudenala, joka kasvoi nopeasti ilman suojatullien tai vientihelpotuksien tukea ja oli siten riippumaton Suomen ja Venäjän kauppasuhteiden sääntelystä.
Pertti Haapala