Ensimmäinen valtiollinen murha Suomessa
Se on tapahtunut. Hetken kiihoittuneet tunteet eivät voi sille toista nimeä antaa, kylmimmän järjen arvostelut eivät saa sitä siirretyksi minkään muun otsakkeen alle. Eikä mikään mahti sitä peruutetuksi saa. Se on tapahtunut.
Helppo on sen, jonka arvostelua ei Jumalan sana saa ohjata, ehdottomasti päättää: se oli jalo teko; ja varma on, että moni, hyvin moni jalomielinen isänmaanystävä, murhan uhrin hirmutyöt mielessään, on sanonut ja on sanova niin.
Ja vielä helpompi on itsekylläisen farisealaisen ja oman itsensä uhrautumiselle vieraantuneen tuomiten huutaa:
se oli rikos. Kumpaakin todistusta korkeampi on historian arvostelu. Se on tästäkin teosta kerran lausuttava ja lausuttava paljon maltillisempana ja oikeampana, kuin kukaan nyt, mielipiteitten kiihkoisassa ristiriidassa, sitä arvostella voi. Ja historian arvostelua korkeampi on sen Jumalan tuomio, jonka edessä "jokainen suu tukitaan ja kaikki maailma on vikapää".
Yksin "Jumala tutkii sydämmet ja munaskut". Yksin hän arvostelee ehdottomasti oikein jaloinpain ihmissydänten taistelut ja julmimpain väärintekijäin työt, rehellisten vaikuttimet, samoinkuin valheeseen kietoutuneitten tarkoitukset.
Mutta minkä todeksi tiedämme, sitä emme salata saa. Se on julki lausuttava, suorasti, peittelemättä ja ihmisten mieliä katsomatta. Ja turhat olisivatkin kaikki salaamisyritykset. Yli maailman ovat kuuluneet Helsingissä kesäkuun 16 p:nä kenraalikuvernööri Bobrikoffia vastaan tähdätyt revolveri- laukaukset. Ja jos ihmiset vaikenisivatkin, puhuisivat tästä tapahtumasta ja sen syistä selvää kieltään senaatintalon portaitten veriset kivet, todistaen ei vain Suomen nykyisille, totuuden salaamiseen niin kauan pakoitetuille asukkaille, vaan heidän lapsilleen ja lasten lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen, että Jumala on vanhurskas.
Sotien hävitykset, nälkävuosien kärsimykset, rutot, vääryy- det, sorrot kesti esi-isämme kukistumatta, sillä nämä iskut, miten kovat ne usein olivatkin, eivät vielä olleet tähdätyt suorastaan kansamme siveellistä tarmoa vastaan. Mutta sekin aika oli tuleva, jolloin sortaja oli kääntävä murha- aseensa kaikkia kansamme parhaimpia tunteita vastaan, koettaen sitä surmata siveellisesti. Se koetus oli entistä kovempi, se uhkasi ja uhkaa vieläkin painaa kansamme niin syvään siveettömyyden lokaan, ettemme siitä koskaan nousemaan pääsisi. Bobrikoff tuli, väkivalta harniskanaan, valhe, petos, sorto aseinaan. Kaikki mitä kansassamme oli jaloa ja hyvää, rehellisyys, miehuus, uskollisuus laille, rakkaus isänmaahan, Jumalan pelko, sanalla sanoen kaikki, mikä turvasi sen tulevaisuutta ja jota se oli oppinut pyhänä pitämään, oli hävitettävä ja Suomi siten valloitettava sen sortopolitiikan palvelukseen, jonka runtelevan ikeen alla koko Venäjän kansa onnettomana huokaa. Niin kavalasti ei kukaan olisi voinut menetellä meitä kohtaan, niin sääli- mättömästi ei yksikään toimittaa kansamme siveellistä murhaamista. Jos joku viisi vuotta sitten olisi ennustanut Suomen kansan tilaa siksi mikä se nyt on, sen siveellistä rappeutumista niin suureksi kuin se nykyään on, niin tuo olisi nostanut häntä vastaan yksimieliset ja mitä jyrkimmät vastalauseet. Veri hyytyy suonissamme, ajatellessamme Bobrikoffin isänmaassamme tekemiä miltei lukemattomia sielunmurhia, sitä turmeluksen ruttoa, joka hänen hirmu- hallituksensa aikana on kansassamme levinnyt. Tämän rinnalla supistuvat pieniksi nekin kovat kärsimykset, joiden alaiseksi niin monet uutta hallitusohjelmaa vastustavat yksityiset henkilöt ja heidän perheensä ovat joutuneet, pieniksi koko kansan muut suuret ja itkettävät tappiot. Raakaa, kavalaa, häikäilemätöntä pyhäinryöstöä kaikkialla! Sitä leimaa kantavat Bobrikoffin toimenpiteet Suomessa alusta loppuun. Oudoksuisimmeko että kansa häntä vihasi, vihasi katkerammin ja yleisemmin kuin ketään ennen häntä täällä on vihattu? Missä on se suomalainen mies tahi nainen, joka yrittää hänen veritöitään puolustaa ja, halveksien tätä satojen tuhansien nimettömän tuskan valtaamien sydänten vihaa, rohkenee väittää: tuo on vain muutamien kiihottelijain maltitonta puhetta, kansa ajattelee toisin. Bobrikoff uskalsi, hän vakuutti vasten parempaa tietoansa: Suomessa on kaikki tyyntä, vielä silloinkin, kun äärimmäisiin koetellun kansan syvistä riveistä jo kaikui huuto: alas, alas; mutta silloin olikin hänen mittansa täysi, silloin täytyi hänen astua tilille, ei sorretun kansan eteen, jonka pyhimpiä tunteita hän raiskaten halveksi ja jonka lait hän väkivallalla tallasi jalkojensa alle, vaan vanhurskaan ja kaikkivaltiaan Jumalan eteen.
...
Jota jalompi ihminen on, sitä kipeämmin koskee häneen kaikki mikä on huonoa ja väärää. Semmoisen ihmisen isän- maanrakkaus on syvempi ja palavampi kuin muiden. Tylsä, siveellisesti rappeutunut poika voi pysyä maltillisena vaikkapa näkisi oman äitinsä joutuvan raakojen väkivallan- tekijäin käsiin - jalomielinen poika ei. Mitä Eugen Schauman kärsi, nähdessään Suomi-äitinsä murhaajien käsien kiduttamana, sitä emme koetakaan kuvata. Kuvatkoon sitä ja hänen kovaa sisällistä taisteluaan sensijaan hänen tähän liitetty, H. M. Keisarille osoittamansa kirje jokaiselle, joka pystyy sitä vähänkään arvostelemaan. Sen vain tahdomme sanoa: hän rakasti isänmaatansa, ei isänmaan ystävien tavallisella mitalla, vaan paljon, paljon enemmän. Sen edestä oli hän altis panemaan kaikkensa alttiiksi, sen alttarille uhrasi hän ei ainoastaan kaiken sen, minkä jokaisen isänmaanystävän tulee uhrata, ei sitä vain, minkä jaloimmat saavat uhrata, vaan senkin, jota ei uhrata saa. Tuomitkoon se, joka rohkenee, me emme sitä uskalla tehdä jos kohta meidän hänen teostaan täytyykin sanoa: murha on murhaa. Se käsittämätön tahdon lujuus, ja taistelun kuumimmassakin helteessä himmentymätön tunne omasta vastuunalaisuu- destaan, jotka etsivät häntä kenellekään päätöstään ilmaisemasta, hänen siveellinen elämänsä - kaikki todistaa, että hän vakavasti oli punninnut aikomaansa tekoa, oli vakuutettu sen välttämättömyydestä isänmaan pelastuk- seksi. Se oli hänen vakuutuksensa ja sille hän uhrasi kaikki.
Turhaa on koettaa painaa alas kansan pyhimpiä tunteita. Ne eivät tottele ankarintakaan käskyä. Ennemmin tahi myöhem- min ne ilmaisevat, mitä sydämessä on. Ei mikään sorto- politiikka sitä estää voi. Tämän totuuden on kenraali- kuvernööri Bobrikoffin verinen kuolema vastustamattoman selvästi julistanut hänelle ja hänen kätyreilleen. AIas, alas on sorretussa, häväistyssä isänmaassamme yhä äänekkäämmin huudettava sille vääryyden vallalle, joka tämänkin verisen teon on pusertanut esille tuskastuneesta Suomen kansasta.
Ei tämä kansa ikuisesti aio seurata niiden käskyjä, jotka vaatimalla vaativat sitä nöyrtymään vääryyttä palvelemaan. Eikä kestä sen kärsivällisyys enää niitä alentavia pettymyk- siä, joihin kurjan hallituksemme valheelliset neuvot: jos vastustamme, niin meidän käy onnettomasti, myöntymisellä, taipumisella silta hallitsijan ja Suomen välillä saadaan rakennetuksi jälleen aina uudelleen johtavat.
Mitta on täysi.