Eino Leino: Tuomas Vitikka.
Pehmeällä, apilankukkaisella nurmipenkereellä, jalat ojassa, kädet ristissä takaraivon alla, loikoi leväperäisesti selällään Tuomaan isä, arvoltaan molempien oikeuksien kandidaatti ja protokollasihteeri Keisarillisessa Suomen Senaatissa. Hän oli avojaloin ja paitahihasillaan. Korkea, huikaisevan valkea kaulus oli edestä auki, paljastaen syntiinlangenneelle luoma- kunnalle pätevän, ankaran aataminomenan sekä tärkki- paidan jalokivillä koristetut kultanapit. Kalvostimet seisoi- vat virkavapaina hänen vierellään. Takki oli taitettu huolelli- sesti kokoon, vuori päällepäin, ja muodosti nyt mukavan päänalaisen. Tuonnempana aitovarrella viittasi keveiden, keltaisten puolikenkien paikan ohut, eebenpuinen kävely- keppi, puoli tuumaa maahan pistettynä. Harmahtava, englantilainen turistilakki oli sen päässä löytänyt tilapäisen tyyssijansa. Hetken täydellisen epävirallisuuden ja kaikkien kallisarvoisimpienkin yhteiskuntasiteiden lopullisen löyhty- misen merkiksi olivat kultasankaiset, valtioviisaat silmä- lasitkin tällä kertaa karkoitetut perustuslailliselta paikaltaan, rohkealta, roomalaiselta kotkannenältä, ja siirtyneet valkei- den liivien päälle, jotka pyöristyivät pyhäksi lepokunnaaksi tukevan, lukemattomilla puhemiespäivällisillä viattomasti vainotun marttyyrivatsan yli. Autuas, likinäköinen katse siristelihe epämääräisenä, ihanteellisempia ja parempi- palkkaisia isänmaita uneksuvana, kohti sinisen taivaan korkeuksia, mistä keskikesän hymyilevä aurinko lähetti siunaavan, seppelöivän sädekehänsä hänen kaljulle, kimaltelevalle päälaelleen. Niin lepäsi hän siinä levällään kuin päätetty, pykälittäinen ja pitkälauseinen pöytäkirja, jonka yleinen leima oli lempeä, kirkastettu ja oikeuden- mukainen objektiivisuus, mutta ainoa personallinen lisä asianomaisen allekirjoittajan oma vaatimaton ja lainkuuliainen nimi: Antti Vitikka.
...
Kansa seisoi loitompana korven rajassa, maalauksellisena, ikäänkuin taitavan teatterinjohtajan kädellä järjestettynä statistiryhmänä, sillä aikaa kun maan sivistynyt sääty ylioppilaineen (niitä oli nyt jo naisiakin), maistereineen, tohtoreineen, opettajineen, lomakursseineen, isänmaallisine suurmiehineen ja kansallisine kulttuurimuistoineen etualalla teutaroi, deklamoitsi, ojenteli käsiään, osoitti vuoroin vettä, vuoroin rantaa ja lauloi paljastetuin päin Runebergin Maamme-laulua. Tietysti harrastettiin myös kansan- valistusta, tietysti jaettiin myös menneen kansallisen herätyksen vuosisadan kultaista perintöä, mutta ilman mitään omaa itsenäistä ajattelemista, hartaasti ja uskovai- sesti niinkuin Herran ehtoollista. Saarnattiin Snellmania, luetettiin kansalle Kalevalaa, levitettiin Vänrikki Stoolin tarinoita ja liehutettiin Suomen lippua.
...
Tie Suomen suuruuteen ja kunniaan näytti kaikille niin tuiki selvältä ja yksinkertaiselta. Siitä oli tuleva verraton sivistys- valtio, joka oli voittava maailman laulullaan, puolustava rajansa kanteleellaan; sen väestö oli tuo suorastaan jumalista polveutuva katajainen kansa, jota ei mikään ajan myrsky voinut kukistaa, joka painoi päänsä tuulten alla ja kohosi jälleen ehompana entisestään. Totuus, kauneus, oikeus, ja kaikki nuo ihmiskunnan suuret, verta, tulta tuskaa, sanomattomia uhreja ja kärsimyksiä vaatineet kultaiset kotkankuvat näyttivät annetun ikäänkuin ilmaiseksi tämän merkillisen kansan yhä kasvaville legionille ja johtavan niitä suoraan paratiisiin. Ei ollut tarvis vaivata päätään, ei epäillä, ei epäröidä, vain kuulla sydämensä ääntä, vain marssia, vain kulkea kohtisuoraan, katsomatta oikeaan tai vasempaan, vain eteenpäin, vain edestä Suomenmaan.
...
Verta? Sitä olivat jo esi-isät kyllin vuodattaneet. Tulta? Sitä olivat jo kyllin tuprunneet Narvan, Puolan, Lützenin ja Breitenfeldtin kunniakkaat sotakentät. Tuskaa? Kärsimyksiä? Ne olivat sivuutetut jo silloin kun Ison vihan kauhut kestettiin, kun Viapori antautui ja kun Siikajoen, Lapuan, Ruonan ja Revonlahden maailmanhistorialliset voitot voitettiin. Mikä mahdollisesti vielä oli jäänyt kovia päiviä kokematta, sen olivat sitkeäselkäiset Saarijärven Paavot ja suuret hallavuodet 1860-luvulla lopullisesti kuitanneet. Jumalan sormi näkyi Suomen kansan historiassa. Hän oli jo nähnyt niin paljon vaivaa tästä uppiniskaisesta ja öykkäristä Suomen suvusta, että hän hyvin luultavasti ja milteipä täysin otaksuttavasti oli valinnut sen omaksi kansakseen. Oli sentähden pääasia kansalle itselleen pysyä vaan kilttinä, luottaa korkeamman kaitselmukseen eikä huolehtia huomisesta. Sillä niin totta kuin hyvälle lapselle kävi aina hyvin ja pahalle pahoin maailmassa, oli taivas käsittämättö- mässä viisaudessaan ja armossaan valmistanut tälle kansalle tosin tuntemattoman, mutta aivan varmaan suuren ja loistavan tulevaisuuden.
Moisen ihanan ja autuaallisen mielialan vallitessa Suomen sydämessä oli sen päähän alkanut tunkeutua Länsi- Europasta uusia, vapauttavia ja hedelmöittäviä ajatuksia. Ruvettiin äkkiä puhumaan realismista ja luonnon- tieteellisestä maailmankatsomuksesta, kehitys-opista ja yhteiskunnallisia kysymyksiä käsittelevästä kirjallisuudesta. Niitä seurasi kirjava sarja käytännöllisiä ja tietopuolisia uudistuksia, jotka kaikki purjehtivat uuden ajan lipun alla ja kaikki vaativat poloisen yksityisen kansalaisen huomiota osakseen. Tulivat yhteiskoulut, tulivat kansan-opistot, tuli alaston taide ja auktoriteetti-uskon puute. Samaan aikaan saarnattiin yksilön merkityksestä, subjektiivisista siveys- laeista, elämän-ilosta ja vapaan arvostelun välttämättö- myydestä, jolla erityisesti kolkutettiin kirkon, avioliiton ja virkavaltaisen yhteiskuntajärjestyksen jumalallisia nurkka- juuria. Kaikki tietysti vanhojen, arvokkaiden suomalaisuuden työntekijäin suurimmaksi kauhistukseksi.
Mitä enemmän Tuomas nyt tuota aikaa ajatteli, sitä vieraammaksi hän tunsi itsensä sen onnelliselle optimismille, sen pintapuoliselle positivismille, sen yhteiskunnalliselle utilitarismille ja sen lyhyttukkaiselle nais-emansipatsionille. Mutta siinä oli ollut siemen myöskin sille individualismille johon hän oli huomannut viime aikoina yhä itsetietoisemmin kallistuvansa. Ihminen oli sen kautta jälleen asetettu kunniaan, vaikka vielä toistaiseksi enemmän yhteiskunnalli- sena ja kollektivisena kuin yksilöllisenä ilmiönä. Siinä oli sittenkin ollut ura johonkin uuteen. Siksi hän ei voinut olla sitä aikaa ilman syvää kaipausta ajattelematta.
Sitäpaitsi oli se ollut niin kaunista hänen mielestään. Pietistisistä, talvipuhteisista pirtin-nurkista oli astunut esiin uusi polvi, silmät vielä kaihtaen aurinkoa, mutta hapuilevat kädet ojennettuina kohti kesää ja kukkasia. Ei siis ollutkaan syntiä se kaikki, mitä isät olivat synniksi sanoneet, ei kiellettyä kaikki kaunis, ei rakkaus, ei runous, ei epäily, ei vapaa ajatus, olivat sallittuja kaikki kolme helmasyntiä, ei kirottua elämän koreuskaan, ihminen oli oma tuomarinsa, luonto yksin hänen lahjomaton lainsäätäjänsä. Turhaan varoittelivat vanhat. Oli tapahtunut täydellinen löyhtyminen isien ankaroista periaatteista.
Eivätkä nuo uudet ja sekamelskaiset ajatukset olleet häily- neet ainoastaan ilmassa; niille oli pian ilmestynyt näkyväi- siäkin lipunkantajia. Oli äkkiä astunut maan julkiseen elämään joukko nuoria, tuiki tuntemattomia miehiä, tuskin parranhaituvaa huulessaan, jotka jonkun Parisi- tahi Berlini-käyntinsä perustuksella katsoivat olevansa oikeutetut esiintymään kaikki samalla jumalan luomalla julkeudella, kohottelemaan olkapäitään harmaantuneiden, kunnioitetta- vien kansalaisten elämäntyölle, katselemaan olevia oloja impertinentien rilliensä läpi, arvostelemaan ja irvistelemään. Taivaallisen Herran tuomitsivat he tykkänään viralta pois, epäilivätpä myös itse kristin-opin perustotuuksia, sielun kuolemattomuus oli heille kauhistus ja Neitsyt Maarian saastuttamaton synnyttäminen vain vanha kirkkolegenda. Lunastuksella ei ollut mitään sijaa heidän mekaanisessa maailmanjärjestyksessään eikä Pyhä Henki käynyt heidän mielessään ulos Isästä eikä Pojasta, vaan nuoresta ja leimuavasta ihmissydämestä.
Missä olivat nuo miehet?
Hänen isänsä tässä vieressä oli oiva esimerkki.
Tuomas nousi hermostuneena kävelemään. Hän oli itse toisen ajan lapsi, mutta hän ei silti voinut olla menneen sukupolven taistelua mielessään ihailematta. Hän tiesi myöskin, kuinka tuo taistelu oli päättynyt. Sydän oli ollut päätä voimakkaampi. Valhe-isänmaallisen, valhe- ihanteellisen innostuksen maaperä oli tukahduttanut kaikki syvemmän, korkeamman ja yleis-inhimillisemmän ajattele- misen oraat. Se oli omistanut niistä vaan sen, mikä sille sopi: yhteiskunnallisen edistyksen.
...