Lakon alku
Sunnuntaina 20. toukokuuta vuonna 1906 lähtivät Laukon ja Tottijärven alustalaiset viemään vaatimuksiaan Laukon kartanoon isännälleen, vapaaherra Herman Sigfrid Standertskjöld-Nordenstamille. Tällöin oli jo päätetty, että lakko alkaisi maanantaiaamuna kello yhdeksän, ellei heidän vaatimuksiinsa suostuttaisi.
Sunnuntai-illan tapahtumia oli edeltänyt kiireinen päivä, jolloin kartanon alustalaiset olivat pitäneet kokousta Tottijärvellä Yli-Pihnalan mäellä. Kokouksessa oli sovittu menettelytavoista ja päätetty käydä vielä pyytämässä paronilta ja hänen pojaltaan vastausta esitettyihin vaatimuksiin. Alustalaisten kokouksen keskeytti viesti, joka myöhemmin osoittautui perättömäksi. Viestin mukaan palvelija-ammattiosaston puheenjohtajan Nestori Telkän piti saapua välittömästi paronin puheille. Viesti herätti levottomuutta ja väkijoukko päätti lähteä Laukon kartanoon vaatimaan vastausta esitettyihin vaatimuksiin.
Sunnuntai-iltana klo 8-9 aikaan saapui 150 henkilön joukko kartanon pihamaalle. Väki oli varustautunut punalipuin. He lauloivat Työväen marssia ja järjestäytyivät riviin. Samanaikaisesti oleskeli vapaaherra perheineen kuistilla. Lakkojohtaja Leskinen asettui kuistin eteen ja luki työväen vaatimukset. Hän pyysi paronilta vastausta aikaisemmin esitettyihin vaatimuksiin sekä ilmoitti, että lakko alkaisi seuraavana aamuna klo 9, ellei vaatimuksiin suostuta. Paroni piti ruotsinkielisen puheen, jossa ilmoitti, ettei hän ryhdy neuvottelemaan sivullisten kanssa. Hän tarkoitti sivullisella nimenomaan lakkojohtaja Vilhelm Leskistä. Vapaaherra oli valmis neuvottelemaan omien torppariensa kanssa. Torppari saisi tulla yksityisesti paronin luokse. Lopuksi hän käski väkijoukkoa poistumaan. Työväki vastasi puheeseen "alas"-huudoilla ja vapaaherran poistuttua Leskinen julisti lakon alkavaksi aamulla.
Väkijoukko jäi kartanon pihamaalle. Illan kuluessa pidettiin puheita, ja väkijoukko hajaantui vasta keskiyöllä. Kartanon palvelusväkeä uhattiin, jos he menisivät aamulla työhön. Tilanne eteni samana iltana omalla painollaan myös Tottijärvellä ja Tottijärven kartanossa. Vuokraaja Kaarle Yli-Lammin johdolla meni seitsenhenkinen lähetystö Tottijärven kartanoon tilanhoitajana toimvan nuoren paroni Maurice Standertskjöld-Nordenstamin luokse. Yli-Lammi ilmoitti kartanon pehtorille Johan Fredriksonille, että lakko alkaisi seuraavana aamuna. Työvuorossa olevat torpparit ja heidän palvelusväkensä aloittivat työt normaaliin tapaan ja jatkoivat aamiaistuntiin klo 8:aan asti. Paronin vastausta ei kuulunut ja lakko alkoi. Lakkolaiset ottivat majapaikakseen taksvärkkipirtin, jonne joukko heitä asettui lakkovartioksi. Pian paikalle saapui paronin kutsuma Vesilahden piirin nimismies Paavo Johan Agapetus Bergius, joka kehotti lakkolaisia poistumaan taksvärkkipirtistä ja menemään työhön. Hän myös selitti, ettei vaatimuksiin olisi mahdollista näin yht'äkkiä suostua.
Lakkolaiset liikkuivat alueella ja yrittivät estää maanviljelys- töiden tekoa. Bergiuksen johdolla alueelle oli saapunut muutamia poliiseja, jotka valvoivat järjestystä. Taksvärkki- pirtti suljettiin sinetillä. Torstaina 24.5. väkijoukko lähti jälleen kohti kartanon päärakennusta uudistamaan vaatimuksiaan. Kulkueelle kuitenkin ilmoitettiin, että tilanhaltija suostui keskustelemaan omien torppareidensa kanssa mutta ei sivullisten kanssa.
Ensimmäisen lakkoviikon kuluessa torpparit toimittivat vielä listan lisävaatimuksista paronille. Neuvotteluja yritettiin myös käynnistää siten, että paikkakunnalle saapui torpparien keskustoimikunnan jäsen J. Märinen. Yritys ei kuitenkaan tuottanut tulosta.
Standertskjöld-Nordenstam ryhtyi heti oikeudenkäynteihin tapahtumien johdosta. Lakkoon ryhtyneet torpparit haastettiin oikeuteen. Aluksi lakko oli niin täydellinen, että vain kahdesta torpasta tehtiin taksvärkkiä. Torpparit ja heidän oma palvelusväkensä olivat yhteisrintamassa. Lisäksi lakkoon yhtyivät kartanoitten päivätyöläiset sekä osa rengeistä ja muonamiehistä. Alussa lakossa oli kaikkiaan 115 Laukon ja Tottijärven kartanoiden alustalaista.
Käräjähaasteen jälkeen 34 torpparia ryhtyi suorittamaan taksvärkkiä. Esimerkiksi Siukolan isossa torpassa isäntä ryhtyi lakkoon, mutta emäntä Marjaana Siukola sanoi:
"Kun ensimmäinen vieras mies tulee Siukolan peltoja tarkastelemaan, niin minä lähden Laukkoon sopimaan paronin kanssa. Sillä selvää on, että me menetämme oikeutemme Siukolan torppaan, kun jätämme veromme suorittamatta emmekä aijokaan niitä maksaa." Hiukan myöhemmin emäntä Marjaana Siukola oli Yli-Pihnalassa mukana lakkolaisten kokouksessa. Hän astui esiin kokouksessa ja sanoi: "Tänään kävi uusi isäntä katsomassa Siukolan vainioita. Minä olen luvannut siihen asti varrota, mutta huomenna minä menen Laukkoon tekemään sovintoa. Eikä minua kukaan teistä eikä koko joukko kykene siitä estämään." Laukon paroni suostui tekemään sovinnon Siukolan emännän kanssa, koska emäntä oli myöntänyt, että lakko oli vastoin omaatuntoa ja lakia, kun verot jätettiin maksamatta.
Lakon syyt
Lakkoon johtanut kehitys Laukon torpparilakon syistä on esitetty erilaisia tulkintoja. On pohdittu, ryhtyivätkö torpparit lakkoon kohtuuttoman verorasituksen vuoksi, oliko kysymys työolosuhteista, agitaatiosta vai olojen yleisestä epävarmuudesta.
Laukon torpparit eivät pitäneet vuokrarasituksiaan kohtuuttomina, koska vaatimuksissa ei yritetty saada helpotusta veroihin. Kysymys oli työolosuhteista, ja liikeelle lähtivätkin ensin torppareiden omat värkkärit.
Eduskunnsn maatalousvaliokunnan mietinnössä yritetään todistaa, että Laukon torppareiden verotus ei ollut poikkeuksellisen ankaraa verrattuna yleensä kartanoiden torppareiden verorasituksiin. Torpparit eivät tästä valittaneetkaan, vaan kysymys oli kokonaisuudessaan turvattomasta asemasta ja työoloista. Taksvärkkärit olivat erityisen tyytymättömiä taksvärkkipirttiin, jossa he joutuivat yönsä viettämään. Sekä Laukon että Tottijärven kartanoiden pirtit olivat huonossa kunnossa. Helsingin Sanomien toimittaja kuvasi pirttiä seuraavalla tavalla:
"Siihen johtavat suuret mustaksi maalatut, hatarat kaksois- ovet. Kynnys on noin 20 cm korkeammalla maanpintaa. Pirtti on viisi syltä kunnekin oleva huone, jossa keskellä tiilikivistä lattiaa on suuri, saunankiukaan tapainen lämmityslaitos, jossa on koko laitoksen läpi kulkeva uuni. Aivan maanpinnan tasalla oleva tiililattia on hyvin epätasainen silloin, kun siinä olevat kuopat eivät ole täynnä likaa. Seinät ja katon on savu noennut pikimustaksi. Koko huoneessa on ainoastaan yksi ikkuna peräseinässä. Se on noin yhden metrin korkuinen ja puolentoista metrin levyinen. Siinä on kuitenkin vain ylimmäinen osa lasista ja sen sijaan alaosa on laudoilla tukittu. Siinä tuleva valo on aivan riittämätön. Kun suljin pirtin ovet, tuli huone niin hämäräksi, että oli vaikea erottaa esineitä toisella seinällä, vaikka huone onkin vain viiden sylen pituinen. Näin keskellä kirkasta päivää, miten sitten illan hämärässä, puhumattakaan talviajasta. Mitään varsinaista ilmanvaihtoaukkoa en pirtissä huomannut. Että pirtti talvisin ei ole vallan lämmin, sen täytyy ymmärtää, kun tietää, että ovet ovat yksinkertaiset ja hatarat. Pirtistä puuttuu siis kolme tärkeintä; valoa, raitista ilmaa ja lämpöä. Ja kuitenkin asustaa siinä kerrallaan noin 25-30 ihmistä.
Jos niissä väitteissä on perää, ettei sinne kertynyttä likaisuutta sieltä puhdisteta useammin kuin noin kerran vuodessa ja taksvärkkärien joskus enintä poisheittäessä, niin mahtaa olo pirtissä käydä kamalaksi. Ajateltakoon vaan syys- ja kevätaikoja, jolloin suoritetaan jos jonkinlaisia peltotöitä. Ja kun vielä varmana väitetään, että huoneessa on tehty kartanon teurastuksiakin ja säilytetty tuoreita nahkoja, niin ei juuri voi ihmetellä, että päivätöittensä suorittajat ovat asuntoonsa tyytymättömiä. Makuulaverit kahdella seinällä - ovat noin 2 metrin levyiset. On kuitenkin huomattava, että päivätyöläisille ei kartanon puolesta anneta makuuvaatteita, vaan on näiden itse tuotava ne mukanaan työhön tullessaan. Huone on siis harva ja kylmä, makuusijat äärettömän kehnot, likaisuus sietämätön. Lyhyesti sanoen se muistuttaa enemmän eläinten kuin ihmisten asuntoa. Aivan lähellä pirttiä oli kartanon hevosten talli. Vertailin sitä ja taksvärkkärien asuntoa toisiinsa. Suuri oli ero. Ehdottomasti on kartanon hevosilla parempi asunto kuin kartanon päivätyöläisillä. Näillä eläimillä on paljon enemmän valoa, raitista ilmaa ja lämmintä kuin kartanossa veroansa suorittavilla torppareilla."
Epäkohtana pidettiin myös sitä, että taksvärkkipirteissä asuivat miehet ja naiset yhdessä. Joukossa oli nuoria tyttöjä ja toisaalta tilapäisiä, sesonkiaikaan palkattuja kiertäviä työläisiä, joiden moraalista esitettiin kovinkin kriittisiä lausuntoja.
Torppareiden suhde isäntäänsä vapaaherra Herman Standertskjöld-Nordenstamiin oli ongelmallinen ja etäinen, mikä antoi oman leimansa tilanteen kehitykselle. Omistaja ei pystynyt lainkaan ymmärtämään alustalaistensa suoraa yhteistoimintaa. Tilannetta vaikeutti vielä se, että hän joutui keskustelemaan alustalaistensa kanssa tulkin välityksellä. Vapaaherra oli saanut kasvatuksen, jossa palvelijoiden ja alustalaisten ainoa ja tärkein tehtävä oli totella nöyrästi ja vastaansanomatta.
Standertskjöld-Nordenstam oli luonteeltaan jäykkä ja ylpeä. Torpparit jäivät hänelle täysin vieraiksi, eikä hän voinut eikä halunnutkaan olla minkäänlaisessa persoonallisessa suhteessa alustalaistensa kanssa. Vapaaherran ja hänen perheensä suhdetta alustalaisiin kuvaa se, että alustalaisten oli kartanon vieraskuistin ja paronin oleskeluhuoneen ikkunan ohi kulkiessa, riippumatta siitä, oliko kuistilla tai ikkunassa ketään näkyvissä, otettava lakki pois päästä.
Laukon ja Tottijärven torppareiden opillisesta tasosta on esitetty erilaisia tulkintoja ja samalla on pohdittu, mikä osuus tiedoilla ja sivistysmäärällä oli torpparilevottomuuksien puhkeamiseen. Yli 15-vuotiaista paikkakuntalaisista 61 prosenttia oli sekä luku- että kirjoitustaitoisia. Sanomalehti tuli 1905-1906 lähes jokaiseen torppaan. Aikaisemmin torppareille oli tullut Aamulehti, mutta vuoden 1906 alusta lukien suurlakon seurauksesta olivat tilanneet Kansan Lehden. Jotkut oli kuitenkin pakotettu tilaamaan Tampereen Sanomat.
Laukon ja Tottijärven torppareiden keskuudessa oli hyvin vauraita torppareita ja lampuoteja, jotka eivät elinoloihinsa nähden eronneet paljoakaan talonpojista. Torppareiden joukossa oli myös köyhiä vähävaraisia ihmisiä, jotka elivät toimeentulon äärirajoilla. Vauras torppari oli verratavissa isäntään, olihan torpilla renkejä ja piikoja. Kartanosta kuitenkin määrättiin torpparin ajankäyttö ja torpan työt. Kartanon työnjohtaja päätti, kuka kelpasi tekemään taksvärkkiä ja kuka ei. Isännän rooliin ei enää sopinut kartanon odottama täydellinen alamaisuus. Eroista huolimatta torppareiden keskuudessa oli muodostunut usko, että yhteistoiminnan avulla voitiin mahdollista vaikuttaa olosuhteisiin.
Torppareiden ja työväen vaatimukset eivät olleet kohtuuttomia, mutta ne esitettiin siten, että Venäjällä palvellut, käskyjä jakelemaan tottunut virka- ja aatelismies ei voinut menettelyä ymmärtää, vaan seuraus oli täydellinen yhteentörmäys.
(Mervi Kaarninen)