Aleksanteri syntyi 10.3. 1845 Pietarissa ja kuoli 1.11. 1894 Livadiassa. Vanhemmat: keisari Aleksanteri II ja Maria, aikaisemmin Hessenin prinsessa.
Vuonna 1865 Aleksanteri tuli vanhemman veljensä kuoltua perintöruhtinaaksi. Hallitsijaksi tullessaan vuonna 1881 hän luopui isänsä vapaamielisestä hallitussuunnasta. Lujalla kurilla saatiin sisäinen rauha säilymään. Taloudellisesti Venäjä edistyi huomattavasti Aleksanterin aikana. Ulkopolitiikassa hän pyrki kaikin keinoin rauhan säilyttämiseen. Saksan sijasta keisarikunta liittoutui Ranskan kanssa.
Valtaistuimelle noustessaan Aleksanteri III antoi samanlaisen hallitsijanvakuutuksen kuin edeltäjänsäkin ja olot kehittyivät aluksi rauhallisesti. Hallitsija kutsui senaatin jäseniksi pääpuolueiden johtajat Leo Mechelinin ja G. Z. Forsmanin (Yrjö Koskinen). Vuonna 1886 valtiopäivät saivat esitysoikeuden eli merkittävän laajennuksen toimivaltaansa. 1880-luvun lopulla alkoi Venäjän kiihkokansallinen suunta tuntua myös Suomen politiikassa. Marraskuussa 1890 annettiin manifesti, jolla postilaitos alistettiin Venäjän sisäasiainministeriön alaisuuteen. Sen sijaaan raha-, tullija sotalaitosta koskevat yhdenmukaistamissuunnitelmat jäivät Aleksanterin aikana toteutumatta, kuten myös Suomen perustuslakien kodifioiminen. Aleksanteri ei itse katsonut mitenkään rajoittavansa suuriruhtinaskunnan oikeuksia. Säätyjen puhemiesten esitettyä vuonna 1891 Suomen asemaa koskevat huolensa, keisari vakuutti jatkuvaa hyväntahtoisuutta sekä lupasi edelleen säilyttää alamaistensa kaikki oikeudet.
Puoliso vuodesta 1866 Maria Feodorovna, aikaisemmin Tanskan prinsessa Dagmar. Ennen avioitumistaan Aleksanterin kanssa Dagmar oli kihlattu kruununperilliselle Nikolaille. Kun tämä kuoli 1865, Dagmar avioitui pikkuveljen kanssa. Keisarinna oli tunnettu Suomen ystävä kuten miehensäkin ja vieraili Suomessa usein, viimeisen kerran maailmansodan aikana, jolloin sai hyvin sydämellisen vastaanoton. Hän pääsi ulkomaille ennen Nikolai II:n perheen murhaa ja kuoli Tanskassa vuonna 1928.