Gustaf Johansson syntyi 10.1. 1844 Ylivieskassa ja kuoli 24.7. 1930 Turussa. Vanhemmat: kirkkoherra Gustaf J. ja Johanna Emilia Schalin.
Johansson kasvoi herännäiskodissa, jonka pojista viidestä tuli pappi. Hän itse toimi ensin väliaikaisena pappina Hämeessä ja valmistui teologian kandidaatiksi 1874 ja lisensiaatiksi 1875. Samana vuonna hänet Johansson nimitettiin dogmatiikan ja etiikan dosentiksi ja vuonna 1877 samojen alojen professoriksi.
Opiskellessaan Saksassa ja Sveitsissä Johansson sai voimakkaita vaikutteita tübingeniläiseltä professori J. T. Beckiltä ja hänen raamatullisesta teologiastaan.
Johansson asetettiin vuonna 1884 toiselle sijalle Porvoon hiippakunnan piispan vaalissa. Seuraavana vuonna hänet nimitettiin Kuopion piispaksi. Kuopiosta hän siirtyi Savonlinnan hiippakuntaan vuonna 1896 ja vuonna 1899 hänet valittiin Suomen arkkipiispaksi, missä toimessa hän ehti olla yli kolme vuosikymmentä eli hän hoiti virkaa lähes 90-vuotiaaksi.
Johansson suhtautui herätysliikkeisiin hyvin kielteisesti, varsinkin lestadiolaisiin, mistä hän kirjoitti teoksessaan Laestadiolaisuus (1892). Toisaalta hän vaikutti ehtoollispakon poistamiseen.
Yhteiskunnallisissa näkemyksissään hän oli vanhakantainen. Johansson vastusti mm. yliopiston rehtorin, Z. Topeliuksen esitystä, että naisille myönnettäisiin opiskeluoikeus.
Johansson otti osaa valtiopäiville vuosina 1885-1906. Hän halusi pitää papiston irti politiikasta, eikä siksi hyväksynyt vastarintaa venäläistämispolitiikkaan vastaan. Hän julkaisi sen sijaan paljon uskonnollista kirjallisuutta, viimeksi Raamatullisia mietelmiä vuoden joka päivälle (1930).
Puoliso vuodesta 1873 Sofia Emelie Björkman (kuoli 1925).