Aleksanteri syntyi 23.12. 1777 Pietarissa, ja kuoli 1.12. 1825 Taganrogissa. Vanhemmat: keisari Paavali ja keisarinna Maria, syntyjään Württembergin prinsessa Sofia Dorothea.
Tullessaan murhatun isänsä jälkeen hallitsijaksi vuonna 1801 Aleksanteri ryhtyi toteuttamaan omaksumiaan vapaamielisiä periaatteita. Venäjän keskushallinto järjestettiin uudelleen, maaorjuutta huojennettiin ja Itämerenmaakunnissa se lakkautettiin kokonaan. Vuonna 1807 Aleksanteri teki Tilsitissä liiton Napoleonin kanssa ja sitoutui pakottamaan Ruotsin liittymään Englantia vastaan suunnattuun mannermaan sulkemukseen. Tämä johti helmikuussa 1808 hyökkäykseen Suomen rajan yli ja Suomen valloitukseen.
Sodan aikana Aleksanteri julisti Suomen liitetyksi Venäjään. Mm. suomalaisen G.M. Sprengtportenin ohjeesta Aleksanteri päätti olla liittämättä Suomea suoraan muuhun Venäjään, vaan siitä tuli Venäjän suuriruhtinaskunta. Porvoon säätyjen kokouksessa Aleksanteri antoi hallitsijanvakuutuksensa uusille alamaisilleen.
Suomenmaa sai erillisen ylimmän virkamiehistön ja hallituskonseljin, joka 1816 muutettiin Keisarilliseksi Suomen senaatiksi. Vuonna 1811 Aleksanteri liitti ns. Vanhan Suomen osaksi suuriruhtinaskuntaa. Säätyjä ei kuitenkaan enää kutsuttu koolle ja myös ehdotus Suomen uudeksi valtiosäännöksi raukesi. Suomea hallittiin Ruotsin vallan aikaisin määräyksin siten kuin keisari niitä halusi tulkita.
Elo-syyskuussa 1819 Aleksanteri teki laajan kiertomatkan Suomessa ja sai kaikkialla nauttia kansan suurta ihailua.
Aleksanteria on Suomessa muistettu jalona
ja oikeamielisenä hallitsijana. Hänen historiallinen merkityksensä on nähty siinä, että hän antoi maalle sisäisen itsehallinnon ja siten tilaisuuden kehittää kansallisia laitoksiaan. Ennen hänen kuolemaansa ehti tässä suhteessa tapahtua varsin vähän.
Napoleonin häviön jälkeen Aleksanteri oli kansainvälisessä politiikassa eräänlainen Vanhan Euroopan takuumies. Venäjällä uudistuspolitiikka pysähtyi myös ja kuri tiukkeni.
Puoliso vuodesta 1793 Badenin prinsessa Elisabet (k. 1826).