Asemakaava

Asetus, koskewa yhteisiä perustuksia kaupunkien järjestämiselle ja rakentamiselle Suomen Isoruhtinanmaassa. 18.3.1856.
Asemakaavan laadinta synnytti lähes aina ongelmia, koska kukaan asukas ei halunnut tinkiä omista eduistaan, kuten niittypalastaan, takapihastaan tai navetastaan. Suuntaus oli kuitenkin entistä jyrkempi säätely. Kaupunkien keskustoista haluttiin tehdä tiiviitä mutta turvallisia. Ratkaisu tähän oli leveät kadut ja paloturvalliset kivitalot. Laidoille saivat köyhemmät rakentaa vaatimattomampia taloja ja verstaita. Myös rakennusmuoti, joka suosi ruutukaavaa ja tietynmallisia taloja vaikutti asemakaavaan.
Maaliskuussa annettiin yleisohjeet kaupunkien rakentamisesta. Siinä kiinnitettiin erityistä huomiota paloturvallisuuteen. Esimerkiksi piippujen ja tulisijojen rakentamisesta annettiin hyvin tarkat määräykset: "skorsteeni pitää puuja pystyrakentohuonetten päällä ylösmuurattaman vähinnä kaksi kyynärää yli katon harjan". Erityisen vahva piipun piti olla leipomoissa, missä oli jatkuva tuli.
"Kadut pitää perustettaman suoraan linjaan juokseviksi ja vähinänsä kolmen kymmenen kyynärän levyisiksi... korttreita laadittaissa, pitää nämät, jos mahdollinen on, tehtämän suorakulmaiset... jokaisessa kaupungin osassa pitää löytymän piisaavasti kaivoja."