Rukous on työ

Rukouspäivän julistuksessa, joka annettiin marraskuussa, ei käsitelty mitään yhteiskunnallisia kysymyksiä. Tekstissä korostettiin, että ihmisen tuli avautua Jumalalle kuin lapsen. Herra kuunteli vilpitöntä rukousta:

"Niinkuin kukkanen verhonsa avaa auringon valolle ja taivaan ilmalle, niin pitää myöskin ihmisen sielun, totisesti elääksensä, avautuman armon auringolle... Rukous onkin kristityn rakkahin työ."

Julistus annettiin hallitsijan nimissä, mutta se laadittiin nyttemmin senaatin kirkollisasiain toimituskunnassa. Tavallista painokkaammin tänä vuonna huomautettiin, että rukouspäivää ei pitänyt ymmärtää niin, että rukous olisi rajoitettu tiettyihin päiviin:

"... sillä mikä olisikaan se päivä, jona ei ihminen tarvitsisi Jumalan armoa ja apua, taikka milloin hän poissa, ettei ihminen saisi puhutella elämänsä herraa?"

Lopuksi käskettiin sakon uhalla pyhittää lepopäivä ja viettää sitä asianmukaisesti. Herran huoneeseen tuli "astua varhain ja yksimielisesti".¹