Ulkomaankauppa
Vapaa jyväkauppa
Viljakauppa Suomessa vapautettiin. Määräys oli kuitenkin määraikainen. Se oli voimassa 15 vuotta seuraavan vuoden alusta, jonka jälkeen vapauden todettiin jatkuvan, jollei käy ilmi, että viljan vapaasta tuonti- ja vientikaupasta oli maan varallisuudelle tai maataloudelle vahinkoa. Vapaus tarkoitti, että ruista, ohraa, kauroja, vehnää ja tattaria sekä näistä tehtyjä jauhoja, suurimoita, maltaita, ryynejä, herneitä eli ristoja ja perunoita sai tuoda ja viedä vapaasti ilman mitään rajoituksia tai maksuja. Samat tuotteet vapautettiin myös 1859 säädetystä merenkulkumaksusta. Päätös oli ehdollinen, koska viljan vapaasta kaupasta oli paljon erimielisyyttä.
E. von Schantz: Min sista skuta (1864). Kuva: Museovirasto.
Rajajoen tulli
E. von Schantz: Min sista skuta (1864). Kuva: Museovirasto.
Rajajoen tullivartiopaikka aivan Pietarin kupeessa muutettiin tullikamariksi ensi vuoden alusta. Sen henkilökuntaa lisättiin ja tarkastuksista annettiin uudet määräykset:
Kaikki Keisarikunnasta tuotavat tavarat sai tullata Rajajoella, jos tuoja niin halusi. Tämä helpotti varsinkin kauppiaiden toimintaa. Virkailijalle maksettava palkkio oli Rajajoella alhaisempi kuin muualla. Yksi markka veloitettiin vain jos tullimaksu oli yli 50 markkaa. Muutoin palkkio oli 20 penniä. Pikkutavaroiden ja kotona tehtyjen tuotteiden kauppa oli vapaa tullista.
Kauppasopimus
Venäjä teki kauppoja Italian seilausliiton kanssa. Kyseessä oli kauppasopimus, jossa turvattiin kaupan ja merenkulun vapaus ja tasavertaisuus maiden välillä. Tähän kuului tullien ja muiden maksujen ohella mm. suoja käsityön petollisuutta vastaan. Tuotemerkkejä ei saanut väärentää eikä tuotteita luvatta kopioida. Samoin sovittiin, että kummankin valtion takaamia velkakirjoja, jotka noteerattiin Pietarin tai Torinon pörssissä, sai ottaa listalle myös toisen maan pörssissä. Suomea koskevia poikkeuksia oli mm. se, että ulkomaalaiset saivat harjoittaa täällä kauppaa vain meri- ja tapulikaupungeissa ja vain "tukussa eli grossissa".
Laivanrakennus
Kaupunkien laivaisännille ja Ahvenanmaan asukkaille vuonna 1861 annettua oikeutta tuoda maahan tullitta laivanvarustukseen tarvittavia kaluja jatkettiin. Lupa jatkui nyt kaksi vuotta ja sitä laajennettiin siten, että tullitta sai tuoda myös "galvaniseerattua rautaista köysiainetta sekä kupari- ja metallipulttia ynnä naulaa". Käytäntö oli saanut alkunsa Itämaisen sodan jälkeen, kun suuri osa Suomen kauppalaivastosta oli tuhoutunut ja haluttiin rakentaa uudelleen. Laivojen rakennusta tuettiin myös siksi, ettei niitä ostettaisi ulkomailta.