Aidat
Vuoden 1802 aitaamisvelvollisuus kumottiin, mutta sen tilalle tuli uusi laki. Siinä määrättiin, että jokaisen kotiläimen pitäjän tuli aidata maansa niin, etteivät eläimet pääsisi toisten maille. Aikaisemmin eläimen pitäjä ei ollut vastuussa karjan pääsemisestä pelloille, vaan pellon omistajan oli itse huolehdittava asiasta. Koska näistä asioista tuli usein riitaa, asetuksessa annettiin toimintaohjeita. Riitaa tuli esimerkiksi, jos eläimen karattua naapurin maalle sitä ei luovutettu takaisin omistajalle, tai jos päinvastoin omistaja ei hakenut eläintä pois.
Aitaamisesta sovittiin naapureiden ja kylän kesken. Kullekin määrättiin oma osuus aitaamistyöstä. Asetuksessa määrättiin, miten yhteistoiminnasta piti sopia ja miten riidat oli ratkaistava. Aidan rikkomisesta määrätyt sakot olivat suuria, jopa 100 markkaa. Se oli saman verran kuin monen talollisen vuotuiset raha-ansiot. Talvella lumiauran vetäjä sai purkaa esteenä olevan aidan, jos pystytti sen uudestaan keväällä hyvissä ajoin.
Koska aitaamiseen käytettiin paljon puuta, siitä keskusteltiin kiivaastikin metsänhaaskauksen yhteydessä. Suurin osa puusta käytettiin maatilojen tarpeeseen. Lämmityksen jälkeen suurin kulutuserä oli aidat. Kasvavaa metsää tuhottiin hakkaamalla nuoria kuusia aidoiksi. Sen vuoksi– kiviaitojen rakentamista suositeltiin. Ne olivat tosin hitaita ja raskaita tehdä.1