Sensuuri

Samana päivänä, kun valtiopäivät lopetettiin toukokuun lopussa, annettiin asetus "painotoimen asioista Suomenmaassa". Sen ensimmäisessä pykälässä kansalaisille taattiin ilmaisuvapaus:

"Suomen kansalaisilla olkoon oikeus, noudattamalla tämän asetuksen sääntöjä, painon kautta lausua ja yleisön eteen asettaa ajatuksensa kaikissa aineissa, jotka voivat olla inhimillisen tiedon esineinä."

Asetuksessa jäjempänä mainitut "säännöt" ilmoittivat kuitenkin, että julkaisut tuli tarkastaa ennen niiden painamista tai muuta julkista esitystä. Näin tuli jälleen voimaan ennakkosensuuri, josta oli juuri luovuttu.

Kaksi vuotta sitten annetussa laissa, joka oli voimassa vain nykyisten valtiopäivien päättymiseen asti oli todettu:

"Jokaisella Suomen kansalaisella pitää oleman oikeus... ilman minkäänlaista esivallan edeltäpäin panemitta esteittä, painon kautta lausua ja yleisön eteen asettaa ajatuksensa kaikissa aineissa, jotka voivat kuulua inhimillisen tiedon alaan."

Nyt sen sijaan kirjoitettiin yksiselitteisesti: "Kirjanpainajan olkoon kielletty ulosantaa painettua kirjaa ilman asiamiehen todistuksetta siitä että kirjoitus sitä ennen hänelle on tuotu..." Ennakkotarkastus ei koskenut kuvateoksia, nuotteja, eikä yliopiston ja tuomiokapitulin julkaisuja. Niiden tuli itse huolehtia julkaisujensa laillisuudesta.

Syy tähän erikoiseen näytelmään ja muutokseen oli se, että säädyt eivät päässeet yksimielisyyteen uudesta painovapauslaista, jonka hallitus esitti valtiopäiville. Se poikkesi varsin vähän vuoden 1865 laista. Siihen tehtiin silti lukuisia muutosesityksiä. Säädyt eivät hyväksyneet varsinkaan sitä, että laki olisi edelleen määräaikainen. Seuraus tästä oli, että hallitsija antoi asetuksen, joka oli hallituksen esitystä paljon huonompi. Suomenkieliset julkaisut olivat saman kohtelun alaisia kuin muilla kielillä kirjoitetut. Niiden julkaisemista oli rajoitettu vuodesta 1850 vuoteen 1860.

Prokuraattori E.T. von Knorring erosi prokuraattorin virasta vastustettuaan hallituksen esitystä aatelissäädyssä.

Vieraskieliset julkaisut

Painovapauslain ohella annettiin uusi asetus ulkomaankielisistä kirjoista, joita maahan tuotiin. Kirjojen ja lehtien laillisuus tarkastettiin tullissa tai rajapaikan postiasemalla. Venäjänkieliset julkaisut, joita Suomeen tuotiin, olivat Valtakunnan lakien alaisia. Yliopiston opettajat ja Tiedeseuran jäsenet saivat tuoda maahan lehtiä ja kirjoja "ilman minkäänlaisitta tempuitta". Tässä suhteessa käytäntö ei muuttunut. Myös ne asiat, joista kirjoittaminen oli laitonta, pysyivät samoina kuin edellisessä laissa. Tärkeintä oli, ettei hallitsijaa, hallitusta, virkamiehiä ja kirkkoa arvosteltu.¹