Uusi kirkkolaki
Uusi kirkkolaki annettiin 6. joulukuuta. Keisari oli vahvistanut sen jo viime vuoden joulukuussa ja uusi laki tuli voimaan vuoden 1870 alusta. Edellinen kirkkolaki oli vuodelta 1686 ja siten pahasti vanhentunut. Ehdotus uudesta laista oli tehty jo vuonna 1845, mutta se ei toteutunut. Seuraavan kerran asia eteni vuonna 1854, jolloin professori F.L. Schauman sai työkseen laatia uuden ehdotuksen. Valtiopäivät hyväksyivät sen kaksi vuotta sitten.
Uusi laki poikkesi edellisestä paljon. Se koski vain evankelis-luterilaisen kirkon jäseniä, eikä siis enää koko väestöä. Kansalainen sai kuulua myös muuhun uskontokuntaan. Näin laki periaatteessa antoi uskonvapauden. Kirkosta sai lain mukaan erota. Kirkosta eroaminen ei ollut kuitenkaan mahdollista muutoin kuin liittymällä toiseen valtion hyväksymään uskontokuntaan.
Kirkko erotettiin valtiosta, mutta vain osittain. Sille tuli oma keskushallinto, kirkolliskokous, mutta kirkkolait sääti valtiopäivät ja hallitsija. Kirkolliskokoukseen kuului myös maallikkoja ja vain sillä oli esitysoikeus kirkkolakia koskevissa asioissa. Valtio ja kirkko kytkettiin edelleen yhteen monilla muilla laeilla. Jokainen luterilainen kuului seurakuntaan, jonka pappi piti väestörekisteriä, kastoi, vihki ja hautasi ihmiset. Nämä asiat, samoin kuin siveellisyyden valvonta, koskivat kaikkia alamaisia. Monisatasivuinen kirkkolaki sisälsi kaikki seurakunnan toimintaa koskevat määräykset.
Papinvaali
Papin vaali oli ratkaisevan tärkeä tapahtuma seurakuntalaisille. Edelleen jatkettiin vanhaa tapaa, että he saivat itse valita paimenensa. Se tapahtui seuraavasti: tuomiokapituli laittoi ehdolle kolme pätevää hakijaa paremmuusjärjestykseen. Paremmuuden määräsi aikaisempien tehtävien hoito ja virkavuodet. Ehdokkaat pitivät koesaarnan. Pitkällisen valmistelun jälkeen, kun vaalin tasapuolisuus ja laillisuus oli varmistettu, seurakuntalaiset valitsivat papin. Seurakuntalaisilla oli oikeus ennen lopullista vaalia vaatia mukaan vielä neljäs ehdokas. Tämän ehtona oli, että anomusta puolustaneilla oli enemmistö seurakuntalaisten äänistä.
Vaalioikeus oli jokaisella, joka omisti maatilan tai talon, sekä kaikilla "toisen suojeluksesta vapailla perheillä, jotka papinpalkkaa maksavat". Lampuodilla ja kokotilan vuokraajalla oli tilaansa liittyvä äänivalta. Jakamattoman pesän äänivaltaa käytti vanhin täysivaltainen lapsi. Perheen äänen käytti isäntä tai emäntä, jos isäntä oli ulkomailla. Itsenäisillä työntekijöillä oli äänioikeus, jos he maksoivat veroissaan papinpalkkaa. Äänimäärä oli verojen eli käytännössä tulojen mukainen. Yksi henkilö sai käyttää kuitenkin vain kuudesosan koko seurakunnan äänistä. Silti varsin pieni rikkaiden joukko saattoi valita papin keskenään, jos he niin halusivat.
Vaali toimitettiin kuuluvalla äänellä, joten kaikki tiesivät miten toiset äänestivät. Humalainen ei saanut äänestää. Papiksi nimitettiin eniten ääniä saanut ehdokas, jos tämä sai yli 3/4 äänistä. Jos näin suurta enemmistöä ei ollut, nimityksen teki tuomiokapituli tai keisari, siten kuin ko. virasta oli määrätty. Tuomiokapitulin oli valittava kahdesta eniten ääniä saaneesta, mutta keisari sai nimittää papin mielensä mukaan. Jos kukaan seurakunnassa ei osallistunut vaaliin, papin nimitti tuomiokapituli tai hallitsija.
Armovuosi
Papin palkkana oli pappilana pidetyn tilan tuotto. Edellisen papin leski sai nauttia tuloa yhden palkkavuoden sen jälkeen, kun virka oli tullut avoimeksi. Palkkavuosi alkoi 1. toukokuuta.
Kirkonkokous
Kirkonkokous oli seurakunnan ylin päättävä elin. Kirkkoherra oli kokouksen puheenjohtaja. Kirkonkokous valitsi papin, vastasi seurakunnan omaisuudesta ja päätti mm. penkkijärjestyksestä. Kirkonkoukseen saivat osallistua samat henkilöt kuin papinvaaliin. Isommissa raha-asioissa päätösvalta oli vain maanomistajilla.
Kirkkoraati
Kirkonkokous valitsi kirkkoraadin, jolle kuului seurakunnan asioiden lähempi hoito sekä kirkkokurin valvonta. Raadin jäsenen tuli olla yli 30-vuotias mies. Puheenjohtajana oli kirkkoherra. Kirkkokuria valvoivat raadin jäsenet siten, että seurakunta oli jaettu heidän kesken vastuualueisiin. Kirkkokuri ja sen säädökset siveellisestä elämästä tulivat mukaan uuteen kirkkolakiin, vaikka rangaistukset lievenivät. Julkisesta ripityksestä oli luovuttu jo aikaisemmin. Salavuoteudesta tuli aina merkintä kirkonkirjaan, ja tämä tieto seurasi asianosaista koko elämän ajan.
Erehdys
Kirkkolaissa huomioitiin myös se mahdollisuus, että kaikki eivät omaksuneet oppia oikealla tavalla. Ketään ei voinut silti pitää jäsenenä väkisin:
"Jos jossakin evankelis-lutherilaisen seurakunnan jäsenessä havaitaan erehtyväistä oppia, koettakoon seurakunta, kuten XII luvussa sanotaan, vakaalla opetuksella ja lempeällä varoituksella saattaa häntä huomaamaan erhetyksensä. Jos hän ei siitä ota ojentuaksensa, vaan pysyy erhetyksessänsä ja haluaa uskonsa vuoksi eritä tämän seurakunnan yhteydestä ja kääntyä muuhun uskokuntaan, älköön seurakunta häntä siitä estäkö."