Tunnustusvankeus

Tunnustusvankeudesta luovuttiin. Tämä tarkoitti, että rikoksesta epäiltyä, jonka syyllisyydestä oli osittainen näyttö, ei enää tuomittu tunnustusvankeuteen. Tunnustusvankeuden tarkoitus oli "saada totuus irti" epäillystä. Vankeusaika oli yleensä 10-12 vuotta. Aikaisemmin tunnustusvankeuteen määrätyt joutuivat olemaan vankilassa aikansa loppuun. Tunnustus yritettiin saada vangilta vapaaehtoisesti. Tehtävä annettiin yleensä papille, joka kävi keskustelemassa vangin kanssa. Tämän tuli vedota vangin omaantuntoon ja kristinuskon totuuksiin.

Suomen vankilajärjestelmästä keskusteltiin valtiopäivillä vuodesta 1863 alkaen. Säätyjen kanta oli, että vankiloita ja vankien kohtelua piti uudistaa. Vankilauudistuksessa otettiin käyttöön ns. progressiiviperiaate. Se tarkoitti, että vangit jaettiin luokkiin pahuutensa mukaan. He pystyivät siirtymään ylempään luokkaan, kun käyttäytyivät hyvin ja osoittivat lisääntyvää yhteiskuntakelpoisuutta. Vankeinhoito pyrki vankien parantamiseen. Tällöin oli loogista, että edistyneimmät vangit voisivat päästä myös ehdonalaiseen vapauteen. Tätä säädyt eivät kuitenkaan hyväksyneet. Muutoinkin uudistuksen toteuttaminen lykkääntyi, koska maassa ei ollut nykyaikaisia vankiloita. Halvinta oli pitää vankeja pakkotyössä kanava- ja ratatyömailla.