Kirkolliskokous

Ensimmäinen kirkolliskokous eli yleinen seurakuntakokous alkoi 1. kesäkuuta Turussa. Se oli ensimmäinen kirkon edustajien yhteinen kokoontuminen Suomessa sen jälkeen, kun vuonna 1869 oli säädetty kirkkolaki. Kokouksessa oli piispojen, pappien ja yliopiston edustajien lisäksi mukana myös rovastikunnittain valittuja maallikkoja.

Kirkolliskokous oli Suomen evankelisluterilaisen kirkon ylin päättävä elin. Kirkolliskokous päätti jumalanpalvelusten ja muiden kirkollisten tapahtumien muodosta ja sisällöstä. Vain se pystyi ehdottamaan muutoksia kirkkolakiin. Kirkolla oli laaja itsehallinto, mutta hallitsija nimitti piispat kolmen nimetyn ehdokkaan joukosta.

Herätysliikkeiden vaikutusvalta uhkasi sitä yhtenäisyyttä, jota kirkolliskokouksessa tarkoituksellisesti korostettiin. Pohjoisessa Laestadiuksen oppi oli hyvin suosittu. Hänen oppilaansa Rautamaa kirjoittti:

"... alkoi Provasti Laestadius vaikuttamaan ensin Tornion lapinmaassa samoten kuin Johannes kastaja Judean korvessa, hän alkoi lakisaarnoilla herättämään suruttomia syntisiä, asettain kansan puheen parren jälkeen heidän elämänsä heidän silmäinsä eteen; vieläpä osoittaa saarnoissansa, että semmoinen elämä viepi helvetin kadotukseen jos ei tapahdu sydämen ja mielen muutos, paranuksen, katumuksen ja elävän uskon kautta Herran Kristuksen päälle."¹