Elinkeinovapaus
Maaliskuun viimeisenä päivänä annettu Armollinen Asetus elinkeinoista toi Suomeen elinkeinovapauden tulevan vuoden alusta alkaen. Laki kumosi aikaisemmat elinkeinojen luvallisuutta säädelleet määräykset, joista vanhimmat olivat vuodelta 1681.
"Jokainen Suomen kansalainen, mies tahi nainen, on oikeutettu, niillä ehdoilla kuin tässä alempana säädetään, harjoittamaan sitä tai niitä elinkeinoja, jotka hän hyväksi näkee. Tämä oikeus koskee niin hyvin kauppa-, tehdasja käsityöliikettä, kuin myös muuta ansionsaantia tahi elatusta tarkoittavaa ja hyviin tapoihin soveltuvaa liikettä tahi elinkeinoa kaupungissa ja maalla. Laillisesti tehdyllä yhtiöllä on oikeus samanlaiseen elinkeinovapauteen..."
Osberg & Baden konepaja Helsingissä 1870-luvulla. Kuva: Museovirasto.
Rajoitukset
Ulkomaalaisen oli saatava elinkeinolupa läänin kuvernööriltä. Sitä ei voinut evätä hyvämaineiselta ja vakuutensa osoittaneelta henkilöltä. Ulkomaalaiset saivat käydä vapaasti kauppaa omilla pikku- ja ruokatavaroilla. Kotimaan rahtiliikennettä sai hoitaa vain sellainen yritys, jonka kotipaikka oli Suomessa tai keisarikunnassa. Vapaus ei koskenut seuraavia: kaivoksia, sahoja, myllyjä, kirjakauppaa, kirjastoa, apteekkia, viinanvalmistusta ja -myyntiä, ravintoloita, pankkeja ja vakuutuslaitoksia ja meklarintointa. Näiden elinkeinojen harjoittamisesta oli kustakin säädetty erikseen.
Yhdistykset
Uusi laki määräsi yrittäjät perustamaan tehtailija-, kauppias- ja käsityöläisyhdistyksiä hoitamaan ammatinharjoittajien yhteisiä asioita, antamaan mm. kisällitodistuksia ja hoitamaan yhdistysten omaisuutta. Niiden toimialaan kuului myös elinkeinonharjoittajien erimielisyyksien ratkaiseminen. Yhdistykset voivat koota ja jakaa erilaisia maksuja jäsentensä auttamiseen. Yhdistyksen jäsen oli jokainen, joka harjoitti määrättyä ammattia. Näiden oli myös maksettava säädetyt jäsenmaksut. Jos jäsen ei maksanut maksujaan, häneltä voitiin estää pääsy kokouksiin sekä oikeus avustuksiin. Yhdistys säilytti ja valvoi tehtyjä työsopimuksia.
Työsopimus
Laki muutti työsopimusta oleellisesti. Tähän asti pääosa myös tehtaiden työntekijöistä oli vuosipalveluksessa siten kuin palkollissääntö määräsi. Pestuuaika oli täten vähintään puoli vuotta. Nyt voitiin tehdä määräaikainen työsopimus, jonka pisin kesto voi olla kolme vuotta. Jos sopimusta ei ollut, irtisanomisaika oli molemmin puolin kaksi viikkoa. Vuosipalvelus jäi voimaan maaseudulla. Onkin ristiriitaista elinkeinovapauden kanssa, että maataloustyötä säätelevää palkkaussääntöä tiukennettiin. Myös palveluspakkoon liittyvä irtolaisasetus jäi vielä muuttamatta.
Työolot
Elinkeinovapaus lopetti laillisen suojelun ja siihen liittyneen työnantajan isäntävallan. Uusi laki antoi työnantajalle kuitenkin täyden vallan määrätä työoloista. Niistä voitiin laatia erillinen järjestyssääntö. Kun viranomainen oli ne vahvistanut ja ohjeet oli tehty työntekijälle selväksi, niitä oli työntekijän noudatettava. Jos hän niitä rikkoi, työsopimus voitiin purkaa ja työntekijä joutui korvaamaan aiheuttamansa vahingon. Säännöt piti julkaista "sillä kielellä, jota työntekijä osaa". Työnantajan oli huolehdittava työntekijöiden terveydestä ja varjeltava heitä "ruumiin vahingoista määrättyjen töiden suorittamisessa".
Suojelu
Laki jätti työnantajalle vastuun valvoa työntekijöitä ja suojella näitä vaaralta.
"...tulee isällisesti valvoa, että hänen talossaan ja ruoassaan olevat apulaiset, työntekijät ja oppilaiset, etenkin alaikäiset, pysyvät jumalanpelvossa, säädyllisyydessä ja hyvissä tavoissa, sekä saavat terveellisen asunnon, niin myös sopivan ja riittävän ravinnon".
Terveyden ja yleisen hyvinvoinnin lisäksi työnantajan tuli antaa tilaisuus koulunkäyntiin. Alle 12-vuotiaan sai ottaa tehdas- tai käsityöhön vain lääkärin ja vanhempien luvalla, alle 15-vuotiaan työpäivä ei saanut olla 8 tuntia pidempi ja alle 18-vuotias ei saanut olla yötyössä ilman lääkärin lupaa ja säännöllistä lääkärintarkastusta. Miehelle, joka oli alle 18 vuotta ja naiselle, joka oli alle 14 vuotta, sai antaa kohtuullista kuritusta.
Laki ei oleellisesti vähentänyt työnantajan valtaa tai vastuuta, eikä myöskään lisännyt työntekijän turvaa. Se vahvisti käytännön, joka oli jo tapana suuremmissa tehtaissa, mm. sen että palkka oli aina maksettava rahassa. Työntekijän muuttovapaudesta säädettiin 17. maaliskuuta: jokainen sai muuttaa toiselle paikkakunnalle, mikäli oli hengille kirjoitettu ja maksanut veronsa, hänellä oli työkirja eikä hän ollut toisen esimiehisyyden tai isäntävallan alainen. Viimeksi mainittu rajoitus koski vaimoja, lapsia ja palkollisia. Tämä oli tarkennus vuoden 1865 lakiin.