Vaivaishoito

Maaliskuussa maalle annettiin asetus vaivaishoidosta. Se määräsi ketkä olivat oikeutettuja köyhänapuun ja miten apu järjestettiin. Edellinen laki vuodelta 1852 oli osoittautunut sikäli epäonnistuneeksi, että vaivaisten määrä kasvoi nopeasti, ja se tuli kalliiksi.

Uuden lain tavoite oli vähentää avunsaajien määrää. Sen mukaan jokainen työkykyinen mies ja nainen oli velvollinen elättämään itsensä ja alaikäiset lapsensa sekä mies vaimonsa. Kunnan oli avustettava asukkaitaan, jotka eivät voineet hankkia itse toimeentuloaan vanhuuden, pitkällisen sairauden tai alaikäisyyden vuoksi. Muiden "hätääkärsivien" auttaminen oli kunnan harkinnassa. Jos kunta eväsi avun, siitä ei voinut valittaa.

Kunnan oli perustettava vaivaishoitohallitus, joka huolehti vaivaisten hoidosta. Kunta määräsi itse vaivaishoitomaksun, joka koottiin muiden verojen yhteydessä. Apua saava oli vaivaishoitohallituksen isäntävallan alainen. Jos perhe joutui ahdinkoon miehen juopottelun tai laiskuuden vuoksi, mies oli vaivaishoitohallituksen isännyyden alainen, kunnes oli korvannut kaikki perheen avusta syntyneet kulut.

Kunta pystyi järjestämään avun monella tavalla, edelleen myös ruodulla elättämisenä tai elätteelle antamisena. Avustettavaa ei saanut kuitenkaan "huutokaupata" vastoin tahtoaan halvimman elatustarjouksen tehneelle.