Kaskeaminen

Savon ja Karjalan osille Kuopion lääniä annettiin seuraava muutos koskien vuoden 1851 metsäasetusta:

"Samaa maata saapi polttaa sittekuin 20 vuotta, toisesta viljaleikkuusta lukien, on kulunut sekä että asinomaiset olkoot velvolliset pitämään kaskeksi poltettua maata kelvollisessa aitauksessa ja eläinten syömiseltä suojetuna ainoastaan neljä vuotta siitä kuin toinen viljanleikkuu on korjattu..."

Koska kaskeaminen kulutti maata ja metsää sekä vaati suuren viljelyalan, sitä rajoitettiin. Kaskeaminen olikin oleellisesti vähentynyt maan etelä- ja länsiosissa, mutta se oli yleistä vielä Itä-Suomessa. Siellä kaskeamalla raivattiin myös uusia laidunmaita.

Vaikka kaskisato saattoi olla moninkertainen peltoon verrattuna, juuri Itä-Suomessa oli pulaa viljasta. Kaskesta ei saatu riittävästi ruokaa kasvavalle väestölle. Isossajaossa pellot ja metsät siirtyivät talollisten käsiin. Tilattomat jäivät ilman peltoa, niittyä ja kaskea. Talollisilla ei ollut syytä antaa metsää tilattomille kaskettavaksi, ja peltoviljelyssä työvoiman tarve oli pienempi.

Kaskeamisen vähentyminen vei työmahdollisuuksia tilattomilta, jotka olivat useasti talollisen sukulaisia. Itä-Suomelle tyypilliset suurperheet alkoivat samasta syystä vähentyä. Väestön eri ryhmien erot kasvoivat ja juuri Itä-Suomesta valitettiin, että irtonainen ja köyhä väki lisääntyi nopeasti. Heitä oli noin viidesosa maatalousväestöstä.¹