Metsäpolku
"Se eroaa salaisesti suuresta tiestä ja lähtee palaneen puun juuritse menemään sydänmaita kohti. Hevosella ajajat eivät siitä välitä, eivät sitä huomaakaan, ja monet niistäkin, jotka jalkaisin kulkevat, valitsevat kernaimmin valtatien. Mutta minulle on metsäpolku maani kauneimmat näköalat näyttänyt ja vienyt minut luonnon lumotuimpiin pyhättöihin – ja sen tähden minä sitä kuljen.Se ei ole näyttänyt minulle kaupunkeja eikä komeita kirkonkyliä, ei se ole vienyt minua herrain kartanoihin eikä laajojen viljelyksien luo, vaan se on kuljettanut minua ohi armaiden ahojen, poikki salamyhkäisten soiden, läpi ikuisten erämaitten, yli vaarojen, pitkin puroja ja metsäjärvien rantoja ja pysähtynyt kanssani metsämökin veräjälle, uudistorpan tuvan perään ja vielä siitäkin sivu vienyt. Se on ollut minulle oiva opas ja ystävä uskollinen, ja vaikka olen sen usein unhottanut, muistan sen kuitenkin joka kerta, kun tahdon loihtia eteeni kokonaiskuvan maastani, siitä maasta, joka on minun maani...
Tulleeko kerran meillekin aika, jolloin kaikki metsätiet ovat maanteiksi muuttuneet. Koittaneeko päivä, jolloin sydänmaan koukertelevat varjoisat polut ovat suoria, pölyisiä kärrykujia? Silloin eivät ihmiset enää notkein jaloin ja pystyin päin kulje, vaan vaeltavat, selkä koukusssa ja aivot uuvuksissa yksitoikkoisista etäisyyksistä, leveää suoraa linjaa..."1