Sotalaitos

Nykyaikaisen sodankäynnin vaatimukset eivät tule tyydytetyiksi yksinomaan jalkaväen, ratsuväen ja tykistön tarjoamilla aseilla. Ne vaativat jättiläisaskelin kehittyneen sotatieteen mukaista yhdenmukaista ja monipuolista kehitystä.

Maailmansota oli sodankäynnin suuri opettaja, joka kykeni viemään sotataidon sen kaikilla aloilla huimaavan askeleen eteenpäin synnyttäen uusia muotoja ja aseita, jotka nykyaikaisen armeijan kokoonpanossa ovat välttämättömät.

Näitä sodankäynnin vaatimuksia seuraten kiinnitettiin myös Suomen armeijaa luotaessa tarpeellista huomiota erikoisjoukkojen, ilmailuvoimien, pionieeri, miinanheittäjä-, tiedonantosekä hyökkäysvaunumuodostelmien ja autojoukkojen perustamiseen.

Rajan vartiointi oli vapaussodan jälkeen aluksi perustunut vapaaehtoisiin joukkomuodostelmiin. Vastoinkäymiset Raja-Karjalassa ja venäläisten taholta yhä jatkuva uhka ja kiihoitus pakottivat kuitenkin jo vuonna 1918 ryhtymään erikoisten rajavartiomuodostelmien perustamiseen.

Näin muodostettiin Lapin ja Sortavalan rajavartioryhmät sekä vähän myöhemmin Karjalan kannakselle lisäksi Terijoen rajavartiopataljoona, joka myöhemmin laajennettiin rykmentiksi nimellä Käkisalmen läänin rykmentti.

Valtiollisen tilanteen jonkun verran muuttuessa vuoden 1919 alussa, luovutettiin sittemmin rajan ei-taktillinen vartiointi Laatokasta pohjoiseen armeijan yhteydestä sisäasiainministeriön alaiseksi, jolloin nämä rajavartiomuodostelmat kuitenkin saivat miehistönsä asevelvollisesta väestä, kunnes rajan vartiointi on tänä vuonna siirtynyt erikoiselle tullipoliisille.

Paitsi vakinaista armeijaa, oli itsenäisen Suomen samalla kiinnitettävä mitä suurinta huomiota rannikkojensa puolustamiseen. Maantieteellisen asemansa puolesta muodostaa Suomen laaja meriraja puolustukselle yhtä tärkeän osan kuin sen maaraja, joka pituudestaan huolimatta maastollisista seikoista riippuen kuitenkin huomattavasti supistuu kysymykseen tulevien varsinaisten sotatoimialueiden suhteen, merirajan ollessa sitä vastoin koko pituudeltaan vihollisen uhattavissa.

Puolustuslaitosta luotaessa ryhdyttiin näin ollen samalla rannikon suojaamisen aiheuttamiin toimenpiteisiin, jolloin turvauduttiin luonnollisesti soveltuvissa kohdin venäläisten aikaisemmin rakentamiin varustuksiin ja laitteisiin.

Sotasaaliina venäläisiltä maahan jääneistä pienemmistä ja vanhentuneista sota-aluksista saatiin samalla ensimmäinen, tosin pieni alku Suomen saaristolaivastolle. Suomen rannikkopuolustus käsittää rannikkotykistön sekä laivaston.

Muutoksia maamme puolustuslaitoksen kokoonpanossa ja sen sisäisissä vaiheissa tapahtui 1919–­-1920 kuluessa edelleen sitä mukaa kuin olot maassa ehtivät vakiintua ja suurimmat vaikeudet armeijan majoituksessa, varustuksessa j.n.e. saatiin sivuutetuiksi. Sitä paitsi oli väliaikaisen asevelvollisuuslain edellyttämän puolitoistavuotisen palvelusajan supistaminen viime vuonna omiaan aiheuttamaan erinäisiä muutoksia itse armeijajärjestelyyn.

Suomen nykyinen sotalaitos on vielä sangen nuori. Sen elinaika on ollut täynnä vakavaa työtä ja järkkymätöntä pyrkimystä päästä kaikkien kehityskauden asettamien vaikeuksien ylitse vakiintuneisiin, hedelmöittäviin olosuhteisiin, nuorukaisten kasvattamiseksi isänmaan puolustajiksi ja samalla ruumiillisesti ja henkisesti valveutuneiksi kansalaisiksi ja tosi isänmaan ystäviksi.

Puolustusvoimamme tilaa on jo nykyisessäkin kehitysasteessaan pidettävä järjestyneitä olosuhteita vastaavana, ja sen kehitys yhä korkeampaan ja täydellisempään sotataidon asteeseen jatkuu yhä.¹