Matkailu
Samuli Paulaharju: savupirtti Pielavedellä. Kuva: Museovirasto 3490:3249.
Samuli Paulaharju: markkinatupia Kalajoella. Kuva: Museovirasto 3490:3214.
Samuli Paulaharju: lampaita Pyhäjoella. Kuva: Museovirasto 3490:3269.
Sota keskeytti matkailun edistämistä tarkoittavan toiminnan niin meillä kuin muualla ja sodan jälkeinen kallis aika ei vielä ole saanut sitä entiselleen elpymään.
Maailman matkailu oli ennen sodan puhkeamista kehittynyt laajaksi ja vilkkaaksi. Koko maapallo aina Huippuvuorista pohjoisessa Tulimaahan etelässä oli joutunut matkamiesten astinlaudaksi.
Meidänkin maahamme suuren maailman matkailijatulva ulottui. Ei kuitenkaan niin, että sen valtavirta olisi koskettanut maatamme.
Ei meidän matkailijaliikkeemme sentään siedä vertailua edes Ruotsin, vielä vähemmin Norjan tai Sveitsin valtavaan matkailijatulvaan, niin paljon kuin Suomella olisikin matkailumaan edellytyksiä.
Ulkomaalainen hakee meiltä turhaan niitä mukavuuksia, joihin hän on tottunut äsken mainituissa maissa. Meidän maassamme ei ole sitä hotellien runsautta, jota tavataan kehittyneemmissä maissa. Varsinkaan ei maaseudulla. Siellä täytyy yöpyä majataloihin, missä useimmiten on tarjona mukavuuksia, joihin vain yksinkertaisimpiin elintapoihin tottuneet ihmiset matkailijoina voivat tyytyä.
Oma matkustava yleisömme ei ole vaativa. Se nukkuu yönsä makeasti puusängyssäkin olkipatjoilla.
Matkailulle virkistyksekseen lähteneelle ulkomaalaiselle suo sikeän unen vain rautasänky joustavien patjojen hyllyävässä syleilyssä.
Meidän maaseutumme on siis vielä vastaiseksi ulkomaalaiselle matkailijalle puutteellisten varustusten takia miltei suljettu matkailumaa.
Kaupunginhotellit meillä taas ovat hyvät verrattuina vastaaviin ulkomaalaisiin. Tosin meillä ei ole loistohotelleja, mutta pienissäkin kaupungeissamme tapaa majapaikan, joka puhtauteen katsoen täyttää korkeitakin vaatimuksia, joskin toiselta puolen on sanottava, että eräissä matkailureittien varsilla olevissa kaupungeissa hotellit ja majapaikat ovat varsin vaatimattomat, jopa puutteelliset.
Suomessa on viime vuosina puhtauden hoito ja mukavuuksien hankkiminen ripein askelin edistynyt, joten voimme hyvällä syyllä ennustaa, että jonkun ajan kuluttua maamme hotelleissa jo vallitsee täysin kontinentaalinen komento. Samaa on sanottava maaseudun majataloistakin.
Rinnan korkeamman sivistyksen kanssa varmaan myöskin ulkonaiset elämisen ja asumisen tavat tulevat saamaan yleiseurooppalaisen leiman.
Mutta yhdessä suhteessa me suomalaiset olemme alhaisella kehityksen asteella. Jalo keittotaito ei ole perehtynyt maahamme.
Meidän tulee kumminkin muistaa, että tuskin sata vuotta on kulunut niistä ajoista, jolloin sisämaan isäntää, joka vuoden umpeen söi sekoittamatonta ruisleipää, pidettiin upporikkaana miehenä. Se miespolvi, jonka isovanhempien vielä oli tuontuostakin tyytyminen pettuleipään, ei toden totta kykene vielä valmistamaan suurten kulttuurimaiden herkkuruokia.
Maassa syntynyt matkustajahan voi pitää hyvänään rahvaan yksinkertaista ravintoa, mutta ranskalainen, italialainen ja englantilainen eivät pidä meidän "mustaa leipäämme" ihmisruokanakaan. Kerrotaan englantilaisten sotilasten itämaisen sodan aikana lyöneen Oulun kaupungin kaduilla kiekkoa meidän limpuillamme.
Suurissa sivistysmaissa voi tavallinenkin rahvaannainen saada ihmeitä aikaan hellansa ääressä. Mutta niinpä juokseekin esimerkiksi italialaisen perheenemännän suonissa mahdollisesti pari, kolme tippaa Luculluksen verta; meidän naisissamme yhtä monta pisaraa Saarijärven Paavon tyyntä leppää.1