Euroopan kaunein
Aarne Pietinen: Suomen kauneimmat valittiin Helsingin Golf-kasinolla. Voittaja oli Anna-Liisa Fahler. Kuva: Museovirasto, neg. 12290.
Ystävättäret. Kuva Elin Mattilan hallussa.
Suomen Kuvalehti otsikoi voiton osoittavan, että "Me emme ole mongoleja".
Helsingin Sanomien mukaan "henkilökohtainen charmi, päänasenne, luonnollisuus, ryhti ja maalaamattomuus olivat avuja, jotka tehosivat tuomareihin."
Kuuluisa amerikkalainen filmitirehtööri Mac Sennett asettui alunperin tarmokkaasti puoltamaan Toivosta, jonka hän selitti olevan ainoan, joka kelpaisi filmiin, sillä Toivonen on hänen sanojensa mukaan kaunis, käänsi hänet sitten miten päin tahansa.
"Eläköön! Eläköön! Eläköön! ja vielä kerran eläköön! Nyt kannattaa huutaa äänensä käheäksi! Sillä me suomalaiset naiset olemme nyt kauneimmat naiset Euroopassa! Se on todistettu!" ((Aira Kemiläinen (toim.): Mongoleja vai germaaneja. ))
Tyyne Maija Salminen kuvasi nuorten naisten haaveita kirjassaan "Tehtaantyttö".
"Kulosaaren huvila-asutus oli kaunista, mutta tämä Hopeasalmentie oli kaikista kaunein. Että ihmiset saivat asua näin kauniisti ja leveästi?
Tytöt kadehtivat tätä kauneutta niiltä, jotka sen omistivat. He kadehtivat jokaista hyvinpuettua ihmistä, joka tuli heitä vastaan. Olisi ollut onnea asua näin. Tällainen elämä ei kuitenkaan tulisi heidän osalleen.
Vaikka he toisinaan ajattelivat ja toivoivat kaikkea mahdollista, niin sittenkin he ymmärsivät, että oli olemassa eräs raja, jonka yli he eivät omin voimin päässeet, eikä maailmassa ollut ketään, joka olisi voinut heitä auttaa.
Karkeantyöntekijöitä he vaan olivat ja tulisivat sellaisina pysymään. Ja vastakohdaksi, ikäänkuin tasapainoksi elämän kovuudelle rehoitti heidän rinnoissaan täyttymättömien toiveiden sarja.
Eivät he olleet laskevia, kylmiä, ilkeitä, vaikka heidän elämänsä sellaista edellyttikin. He olivat pieniä ihmisiä, nuoria naisia, joille elämä oli kovaa. Pinta oli kova ja sen täytyikin kovettua kestääkseen kaikki vaivat ja rasitukset, mutta syvällä pinnan alla asui haaveilija, onnenetsijä, joka uneksi onnesta tehtaan työhälinänkin keskellä.
Heillä ei ollut mitään korkeata tulevaisuudentoivetta, mihin he olisivat pyrkineet. Ainoa, minkä he varmasti tiesivät, oli: joka päivä me tulemme vanhemmaksi!
– Kaikki muu oli sattuman varassa. Päivä taittoi toisen päivän. Aamulla työtä kahdeksan tuntia, illalla kotiin syömään ja sitten vapauteen, vaikkapa sellaiseen vapauteen, joka oli mitä ahtaimmissa puitteissa. Näin tulisi tapahtumaan aina, jollei sattuisi sairautta tai avioliittoa jonkun työläispojan kanssa, mutta sekään ei keskeyttäisi päivien tasaista kulkua työn ja kodin välillä."1
Alempi kuva: Helsingin puistot olivat sunnuntaisin nuorten työläisnaisten suosiossa.