Näyttämötaide
Maailmansodan keralla seurasi näyttämötaiteessa kumous, jonka vaikutukset ulottuvat nykyhetkeen saakka.
Ekspressionistinen suunta, naturalismin ja romantiikan äärimmäisyyspyrkimysten ajankohtainen yhtymä, joka tällöin kaikki traditiot särkien pyrki antamaan ilmaisun ajan kaoottiselle elämäntunteelle, suosi ekstaattista mahtipontisuutta, räikeitä voimavaikutuksia, sekasortoisia muotoja ja sähköisesti purkautuvaa esitystapaa. Ekspressionismia on esiintynyt pääasiassa Saksassa ja Venäjällä.
Ajan virtauksia uhmaten elää traditionaalinen näyttämötaide kuitenkin yhä vielä Pariisin Théâtre-Français'ssa.
Psykologinen realismi on niin ikään säilyttänyt valtansa suurimmassa osassa nykyaikaista näyttämötaidetta.
Ekspressionismin liioittelusta vapautuneena näyttämötaide on Saksassa ja muualla Länsi-Euroopassa viimeisen vuosikymmenen aikana kehittynyt toisaalta uusasialliseen, toisaalta koristeelliseen suuntaan totuudellisuuspyrkimyksen pohjalla, Amerikan ottaessa tehokkaasti osaa näyttämötaiteen viljelyyn.
Yleinen mielenkiinto osoittaa vain laimenemista jalompaa näyttämötaidetta kohtaan, huvittelunhalua palvelevain operettija revyyesitysten vallatessa yhä enemmän jalansijaa näyttämöillä.1