Kirjallisuus

Uutta suomalaista kirjallisuutta oli Pentti Haanpään "Heta Rahko korkeassa iässä", Matti Kuusen "Routa liikkuu", Alex Matsonin "Romaanitaide", P. Mustapään "Koiruoho, ruusunkukka", Jarno Pennasen "Lähettämättömiä kirjeitä", Elvi Sinervon "Toveri, älä petä", Aale Tynnin "Soiva Metsä" ja Bo Carpelanin "Du mörka överlevande".

Esikoiskirjoina julkasitiin Aapelin "Onnen pipanoita", Kirsi Kunnaksen "Villiomenapuu", Väinö Linnan "Päämäärä" ja Lauri Viidan "Betonimylläri".

Suomennoksena oli luettavissa mm. Edgar Lee Mastersin "Spoon River Antologia".

Turo Niemen raittiuskirja "Ole mies" opetti:

"Kerrotaan, että sielunvihollinen kerran oli asettanut erään miehen valittavaksi humalan, aviorikoksen taikka murhan. Johonkin niistä hänen oli langettava. Hädissään mies valitsi mielestään vaarattomimman –­ humalan, mutta kuinka ollakaan –­ humalapäissään mies teki sekä aviorikoksen että murhan. Tämä esimerkki osoittaa meille, niiden vaarojen suuruuden, jotka kätkeytyvät ensimmäiseen viinaryyppyyn."

Knut Pippingin väitöskirja oli nimeltään "Komppania pienoisyhteiskuntana. Sosiologisia havaintoja suomalaisesta rintamayksiköstä 1941-–­1944."

Pentti Renvall kirjoitti teoksen "Historiantutkimuksen työmenetelmät. Teoriaa, käytäntöä, tavoitteita suomalaiseen ainekseen sovellettuina."

Kaarlo Marjanen julkaisi oppaan "Miten oppia puhujaksi?". Marjasen mukaan:

"Suomen kieli on terveellistä puhua, sitä terveellisempää, mitä oikeammin sitä äännetään. Tämä koskee aivan erityisesti koko kansallemme yhteistä kieltämme, yleiskieltämme, josta on torjuttu kaikki, mikä eräissä murteissa saattaa paikoitellen vivahtaa arveluttavalta. Puhujaksi aikovan on innostuttava tällaisen ilmaisimen vaalimiseen. Moitteeton yleiskieli on hänen kunniaasiansa."¹