Kansanterveyslaki

Terveydenhuoltoon oli Suomessa käytetty parin viimeisen vuosikymmenen aikana runsaasti taloudellisia voimavaroja. Kuolleisuus- ja sairastuvuustilastot sekä kansainväliset vertailut osoittivat kuitenkin, että kansan terveydentila ei ollut 1960-luvulla olennaisesti parantunut. Terveyspalveluja oli eniten saatavissa siellä, missä sairastuvuus oli vähäistä ja päinvastoin.

Stefan Bremer: sipoolainen eläkeläinen, kuvaajan hallussa.

Kansanterveyslaki astui voimaan 1. huhtikuuta ja sillä pyrittiin takaamaan riittävät palvelut myös syrjäseuduille.

Lain mukaan kunnan tuli:

• –­ ylläpitää terveysneuvontaa, johon luetaan kansanterveydellinen valistustyö, raskauden ehkäisyneuvonta siihen sisältyen, ja kunnan asukkaiden yleisten terveystarkastusten järjestäminen;
• –­ järjestää kunnan asukkaiden sairaanhoito, johon luetaan lääkärin suorittama tutkimus ja hänen antamansa tai valvomansa hoito ja lääkinnällinen kuntoutus, sekä ensiavun antaminen kunnan alueella;
• –­ huolehtia sairaankuljetuksen järjestämisestä, lukuun ottamatta siinä tarvittavien ilma-alusten sekä kelirikkokelpoisten ja vastaavanlaisten erityiskulkuneuvojen hankintaa ja ylläpitoa;
• –­ ylläpitää hammassairauksien vastustamistyötä, johon luetaan valistusja ehkäisytoiminta sekä kunnan asukkaiden hampaiden tutkimus ja hoito; sekä
• –­ ylläpitää kouluterveydenhuoltoa, johon luetaan kunnassa sijaitsevien kansa- ja keskikoulujen, peruskoulujen, lukioiden sekä yleisten ammattikoulujen terveydellisten olojen valvonta ja niiden oppilaiden terveydenhoito sekä oppilaan terveydentilan toteamista varten tarpeellinen erikoistutkimus.

Näitä toimintoja varten tuli kunnalla olla terveyskeskus. Sen toimintoja voitiin tarpeen mukaan sijoittaa sivuvastaanotoille tai järjestää liikkuvien toimintayksiköiden avulla.

Eläkeikäisiä naisia Suomessa oli lähes 290.000 ja miehiä noin 170.000.

Suomalaisen miehen keski-ikä, 65–­ - 66 vuotta, oli Euroopan alhaisimpia.